Jouluvalmisteluja

Tämä on elämäni ensimmäinen joulunaika, kun olen monta päivää ennen joulu-aattoa melkein valmis. Ja se on pelkästään sairasteluni "ansiota". On ollut pakko jättää monia muita töitä tekemättä, kun ei kerta kaikkiaan ole jaksanut. Ainahan sitä kuitenkin siivoaa ja joulua laittelee ;) ! Ne toiset hommat eivät kylläkään katoa, luultavasti joulunaika meneekin sitten niiden kimpussa... Koti on siis siivottu, joulujuttuja esillä ja lahjat paketoitu. Kuusi nököttää vielä rappujen vieressä ulkona.

Teimme Miehen kanssa historiaa käymällä yhdessä jouluostoksilla! Sitä ei ole tapahtunutkaan naismuistiin! Aikojen alussa toki kävimme yhdessä, sitten alkoi pinna palaa puolin ja toisin, kun toinen halusi katsella ja toinen vain päästä mahdollisimman pian kassalle ja kaupasta ulos. Ei varmaan ole vaikea arvata kumpi tahtoi kumpaa... Olen kuullut runsaasti vastaavanlaisia juttuja. Päätin sitten jossakin vaiheessa, että teen yksin kaikki kodin hankinnat lahjoista, sisustuksesta, autosta ym lähtien ja se sopi mainiosti myös Miehelle. Hänellä on oma reviirinsä maatalouden puolella.

Kun nyt lähdimme yhdessä ostoksille, vaati se molemmilta runsaasti Asennetta. Jo automatka oli koettelemus, sillä Mies ajoi. Yleensä jos olen autossa, olen myös itse ratin takana. Nyt en yksinkertaisesti jaksanut. Yritin sitten keskittyä ostoslistaani ja olla huomauttelematta mistään mitään... Ihmettelen kyllä aina suuresti, miten Mies yleensä selviää automatkoista ilman minua! Sitten ensimmäisessä kaupassa minulla meinasi käämit alkaa kärytä, toinen osapuoli nimittäin hortoili jossakin ostoskorin kanssa... ajattelin sitten, että ehkä sitä Asennetta etsimässä... Loppujen lopuksi ihmeen hyvin ostosreissu meni! Mies jo ehdotti, että pitäisikö meidän käydä vielä toinen reissu ennen joulua, mutta sen kyllä jätän ensi jouluun... en luota sentään ylenmääräiseen tuuriin!

Huomenna käyn ihan itsekseni tekemässä loput hankinnat, sitten vielä pientä viritystä ja joulu saakin tulla.

Janni Pettersson

Siitä on tasan vuosi aikaa, ja tuntuu kuin se olisi ollut eilen... Oli lauantai-aamu, poikkeuksellisesti koulupäivä ja olin lähdössä tenttiin. Päästin rakkaan vanhan karvakaverimme ulos ja muistutin, kuten aina, ettei saa mennä minnekään... Se oli viimeinen kerta, kun näin Janni Petterssonin..

Kun palasin myöhään iltapäivällä, perhe ihmetteli huolissaan, kun Jannia ei ollut näkynyt koko päivänä. Siinähän se aina oli, pihassa tai navetan nurkalla tarkkailemassa tai omassa kopissaan...

Siitä se alkoi; viikkojen ja kuukausien etsintä, huoli, tuska ja valvominen... Mistään ei löytynyt jäljen jälkeä! Kukaan ei ollut kuullut tai nähnyt mitään...

Päivät etsimme teiden- ja joenvarret, metsät ja pellot... aina uudelleen ja uudelleen. Kun toiset jo lopettivat, minä jatkoin... Illat ja yöt seisoin ikkunan ääressä pimeään tuijottaen ja odottaen - kunnes aamuyön tunteina pystyin nukkumaan.

Vasta elokuussa kuulimme, että keväällä oli löydetty ja haudattu hukkunut koira, noin viisi kilometriä meiltä merelle päin, pieneen saareen... Kävin juttelemassa koiran haudanneen miehen kanssa ja sain jonkinlaisen rauhan. Nyt ainakin tiesin...

Ainahan Janni köpötteli irrallaan, eikä koskaan lähtenyt minnekään, eikä mennyt jokeen... Miksi silloin? Miksi päästin yksin ulos? Miksi lähdin? Kysymyksiä, joihin ei ole vastausta..

***

Janni syntyi huhtikuussa 1995 metsään. Erään mummon koira teki sinne pennut, naapurit löysivät pesueen ja huolehtivat siitä sekä emosta. Pennut kasvoivat ja ihmiset hakivat niitä itselleen. Kun kesäkuun alussa jäljellä oli enää kaksi pentua, eräs perhe otti ne hoiviinsa ja alkoi hankkia niille kodit. He soittivat meillekin. Koska olen se henkilö perheessämme, joka tahtoo ottaa kaikki maailman eläimet ja olen toisinaan saanut tästä ominaisuudesta kärsiä, päätin sillä kertaa olla ovela ja annoin puhelimen Miehelle. Kuuntelin keskustelua nurkan takana, ja kun se oli edennyt siihen vaiheeseen, että Mies sanoi "...voisihan sitä...", harppasin esiin ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi koiranpennun hakijaksi!

Niin minä, vannoutunut afgaani-ihminen, hain nuoremman Pojan kanssa pienen harmahtavan ruskean, pystykorvaisen ja kippurahäntäisen karvapallon meille! Ja kaikki olivat ihastuksesta ymmyrkäisiä!! Olin pyhästi luvannut Miehelle, että uusi tulokas on ulkona asuva pihakoira, niin kuin maalla perinteisesti on ollut... Niin oli meilläkin yhden yön ajan. JP vietti sen lasten leikkimökissä ja minä kävin kolme kertaa sitä siellä katsomassa ja lämmintä maitoa viemässä... Sitten lopetin moisen pelleilyn ja uusi perheenjäsen liittyi laumaan ja muutti sisätiloihin!

Oletin, että Janni Petterssonista kasvaa noin 70cm korkea ja harmaa... mutta siitä tulikin 45cm ja punaruskea.. ja täydellisen valloittava persoona! Itsenäinen ja itsepäinen, ovela ja hellyttävä! Jossakin vaiheessa kylän miehet kävivät "toteamassa", että JP on ketun jälkeläinen... katsoivat toisiinsa ja nyökyttelivät päätään... me yritimme olla nauramatta ääneen.. niin varmaan kyseinen "epäiltykin"..

Lenkkeily JP:n kanssa ei onnistunut koskaan, metsästä ja pelloilta se häipyi tilaisuuden tullen suorinta tietä naapurin terrierin luo haastamaan riitaa. Tiellä hihnalenkillä vauhtia riitti niin kauan, kun mentiin kotoa poispäin. Takaisin tullessa meinasi taluttajalla usko loppua, sillä aina kahden askeleen jälkeen istuttiin ja tarkkailtiin maisemia... Toisinaan soitin meille autokyydin, kun aloin kangistua kylmästä tai nääntyä nälkään...

Kun Neiti Karvapää tuli taloon, alkoi JP huvitella opettamalla tälle kaikenlaisia uusia ja ennen näkemättömiä juttuja... Yhdessä paineltiin kilometrin matka jokivartta pitkin mummolaan herkkuja syömään, vaikka JP ei koskaan ollut sinne yksin mennyt! Mummolasta sitten soitettiin ja parivaljakko käytiin hakemassa autolla kotiin. Kun Neiti kasvoi ja viisastui, se viiletti yksin samaa reittiä takaisin Äidin luo, mutta JP odotteli autokyytiä. Tätä kesti niin kauan, kuin nuori hömelö Neiti seurasi mukana, ei Jannikaan sitten yksin viitsinyt...

Myyräjahti oli paljon hauskempaa, kun Neiti suurine koipineen oli kaverina. JP aloitti ja Neiti jatkoi... Multa lensi ja kuoppaa syntyi! Ja yleensä aina väärään paikkaan! Ja kukahan sai moitteet, eipä ainakaan JP, kun ei se "mitään tehnytkään"...

Molemmat saivat silloin tällöin herkkupalaksi siankorvan tms. Neiti hotkaisi omansa valon nopeudella ja JP alkoi vasta sen jälkeen nautiskella omastaan...

Mister Duracellin tulo toi vipinää Petterssonin elämään, olihan tämä herra mahdollinen tuleva sulhasmies! Eikä Mister peitellyt ihastumistaan vanhempaan ladyyn!

Kun lähdin lenkille Neidin ja Misterin kanssa, JP ei suvainnut kulkea moisen porukan mukana. Aina se kuitenkin lopulta ilmestyi paikalle! Sitten kun huomasi tulleensa nähdyksi, kääntyi nopeasti toiseen suuntaan, Hän kun ei siis missään nimessä meidän mukana ollut...

Kuvatuksi tulemisesta JP ei tykännyt yhtään, se lähti heti köpöttelemään jonnekin, kun huomasi olevansa kameran tähtäimessä. Yleensä kuvaan jäikin vain takamus...

Iän myötä JP alkoi lihoa dieettiruuasta huolimatta, eläinlääkärillä tutkittiin syytä siihen. Etsittiin diabetesta, cushingin tautia ym. Mitään ei löytynyt, ehkä JP:llä oli vain salainen herkuttelupaikka..?

Lukemattomia ihania muistoja Janni Pettersson meille jätti. Uskon, että jostakin se katselee touhujamme tänäkin päivänä ilkikurinen ilme pienissä nappisilmissään...

***

suru on kuin hiekanjyvä sydämessä

aika hioo siitä helmen

muiston, joka kulkee aina mukana

***

Toipilaana... vieläkin

Tämä puolikuntoisena raahustaminen alkaa jo viedä viimeisetkin hermonriekaleet... Luoja sentään, karjuin kissalle yhtenä päivänä!! Alkaa näköjään vaikuttaa aivoihin! Köpöttelen ulkona pieniä lenkkejä ja sisällä alakerrasta yläkertaan ja takaisin. Mitään muuta ei sitten oikein tapahdukaan!!

Pitäisi siivota ja pitäisi tehdä kaikkea muutakin, mutta kun ei jaksa... Välillä on pakko istua ja lepuuttaa koipia, kun ovat vielä hemmetin kipeät.

Eilen kömmin autoon ja päästelin kaupunkiin, jotta unohtaisin olevani sairas. En löytänyt oikein mitään mukavaa. Pieni liike, jossa olen kauan sitten käynyt, tuotti hienoisen pettymyksen... Nettikauppojen ihanat tarjonnat ovat nostaneet riman niin korkealle, että enää ei voi tyytyä vaihtoehtoihin. Pari lahjaa sain kuitenkin hankittua ja äidin kanssa juotiin kuppilassa kahvit/teet.

Illalla oli erään firman pikkujoulut ja muu porukka meni sinne, itse olin ilmoittautunut jo pari viikkoa sitten poissa-olevaksi. Perhe ehti lähteä pippaloihin ennen kuin palasin kaupunkireissulta. Minä sitten yritin nauttia yksityisestä koti-illasta ja katsoa digiboxille tallennettua elokuvaa, mutta yllätys! yllätys! nukahdinkin sohvalleni.

Toiset olivat yrittäneet soittaa useita kertoja (puhelin takin taskussa..) ja kuvitelleet jo minun makaavan ojan pohjalla wokkipannuineni (huonot renkaat edelleen, en ole vieläkään saanut uusittua..). Veli oli hälytetty myös, onneksi ei kuitenkaan äitiä, silloin olisivat jo isommat voimat lähteneet liikkeelle... Siinä sitten soiteltiin puolin ja toisin, kun havahduin tähän maailmaan.

Elämä voittaa

Johan oli sairaus! Ei nuhaa ei yskää, aamulla kuumetta, päivällä alilämpöä, nilkat ja ranteet turvoksissa ja kipeinä ja päätä särki yleensä joka päivä... En kyllä toivoisi tällaista tautia kenellekään! Oli todella turhauttavaa makoilla päivästä toiseen, mutta pääasia lienee, että tästä nyt kuitenkin toipuu! Elefantinjalat muistuttavat jo kovasti omia tuttuja räpylöitä ja kädetkin taipuvat jotain tekemään. Ja tekemistä näyttää löytyvän!

Viikon kuluttua on tentti ja kaikenlaisia kirjallisia tehtäviä pitäisi saada ennen vuoden loppua valmiiksi. Haaveet pienistä tuunauksista ennen joulua taitavat jäädä tulevaisuuteen, kunhan edes jotain jouluista saisi aikaiseksi.

Ulkona on kamalan hämärää koko ajan, vaikka maa on valkoisena lumesta! Talveen on alkanut taas tottua ja tuntuu jopa ihan mukavalta ja jouluiselta... Tosin heti joulun mentyä alan kyllä odottaa kevättä!

Sairaana

Tällä hetkellä epäreilua elämässä on, etten ole kunnossa! Pientä kuumetta, alilämpöä, nivelet kipeät ja turvonneet... ja se alkoi jo yli viikko sitten. Sinnittelin melkein viikon ja ihmettelin, mikä on kun veto loppuu.. Viime lauantaina sain raahattua itseni tohtorille; viruksen aiheuttamaa, on liikkeellä... tulehduskipulääkettä... Voihan pakana! Tässä olen sitten lojunut sängyn pohjalla jo - eikö siitä ole kuin pari päivää..?? Se kyllä tuntuu ikuisuudelta!

Olen lipittänyt tyrnimehua ja viinimarjamehua ja auringonhattu-uutetta ja jyrsinyt valkosipulia ja tehnyt ruotsintipoista (äidin poppakonsti) kääreitä raajoihini... Voisin vaikka seistä päälläni, kunhan se auttaisi paranemiseen - ja jos jaksaisin! Villakoirat juoksevat pitkin nurkkia, tiskivuoret kurkottelevat jo ikkunoista ulos, itse taidan kohta homehtua pedin pohjalle, neiti Karvapää on epätoivoisen näköinen, eikä tahdo lähteä Tytön mukaan lenkille... työhuonetta en uskalla edes ajatella... Maailma ei kertakaikkiaan pyöri ilman minua!! Niin korvaamaton näytän olevan ;) ..se vähän lohduttaa tässä pysähtyneessä olotilassa...

Pysykää terveinä!

Kuva tammikuu 2006, tällä hetkellä ei ole paljon lunta;

Luopumisen tuskaa

Taas on se aika vuodesta, että emoja täytyy karsia - mikä hirvittävä sana tässä yhteydessä... Jokaiselle tulee lopulta aika lähteä ja emojen kohdalla se tarkoittaa terveyteen tai luonteeseen liittyvää ongelmaa. Emolehmiä pidetään yleensä kauemmin kuin lypsylehmiä, johtuen siitä että emot pääsevät helpommalla, koska niitä ei lypsetä. Ne poikivat kerran vuodessa, hoitavat vasikkaansa noin puoli vuotta ja lopun aikaa ovat ns. jouten.

Joka syksy Miehen kanssa on väännetty kättä siitä kuka emoista lähtee ja kuka jää. Kummallakin on lista, ja Miehen lista on aina huomattavasti pidempi kuin minun, jos minulla mitään listaa edes on... Tokihan tajuan, etten kaikkia voi pitää ja haalia lisää koko ajan... eikä kenenkään tietenkään voi antaa kärsiä... mutta aika tuskallista se vain on. Miehelle näyttää poisto-perusteeksi riittävän ikä vuosina. Hän on kyllä aina luovuttanut siinä vaiheessa, kun olen lyönyt pöytään viimeisen korttini; entäs kun MINÄ olen XX vuotta...

Tänä syksynä joudun luopumaan rakkaasta vanhasta lehmyestä, Janinasta, joka on hyvin persoonallinen Grand Old Lady. Hyvin ylpeä ja oman arvonsa tunteva, kuitenkin rauhallinen ja rakastettava... Monet lapset Janina on tehnyt ja hyvin hoitanut. Janina on lisäksi meidän ensimmäisen emomme, Wilman, tytär. Wilma oli Grand Grand Old Lady ja koko porukan johtaja, jonka jälkeen laumaan ei selkeää johtajaa ole edes tullut.

Toisenlainen tapaus on Trude... viime keväänä poikimisen jälkeen se alkoi käyttäytyä vihamielisesti ihmisiä kohtaan. On aika normaalia, että vasikan synnyttyä uusi "perhe" haluaa olla rauhassa, ja äiti katselee pari päivää tuimasti kaikkia lähistöllä hiippailevia. Trude jatkoi vihamielistä mulkoilua koko kesän ja yritti joka käänteessä hyökkäillä päälle... Ennen kuljin tyhjin käsin lauman parissa, mutta viime keväänä oli pakko kuljettaa ratsupiiskaa mukana. Ei huvittanut "aseettomana", yksin keskellä yötä mennä kokeilemaan onneaan... siellä kun on pakko käydä valvontakäynnillä, jos joku sattuisi poikimaan ja tarvitsisi apua. Mikä lie Truden päässä naksahtanut - en jaksa sentään henkeni kaupalla yrittää, poikima-aika on muutenkin raskasta.

Tässä emojen poisto-operaatiossa Mies näkyy tänä syksynä vaihtaneen taktiikkaa. Entisen "lista pöytään" -tekniikan sijasta alkoi tuo surkutella muutamien emojen vointia, jalkoja ym. kuinka raskasta niiden odotusaika on... Ikäänkuin haavi auki katselin hetken - ja ehkä pikkiriikkisen helpommin annoin periksi...

Kesällä 2008, on the beach;

Ja lähdössä takaisin kotiin;

Tuunailua

Nyt saan ylpeänä esitellä aikaansaannokseni!

Ensin ne olivat kauniin vaalean harmaat, pesun ja rapsuttelun jälkeen tällaiset;

Yksi kerros maalia;

Ja voilà!

Erinäisiä vuosia olen näitä pariovia varastossa katsellut ja miettinyt mihin ne voisikaan sijoittaa... Sitten ajatus välähti salaman lailla, kun kirjahyllyt olivat muuttaneet yläkertaan ja pirtin seinälle jäänyt tyhjä tila! Liikaa tyhjää tilaa ei ole soveliasta olla kenenkään kodissa!!

Pyysin Tytön kaveriksi ovien kuljetukseen. Olin varautunut käyttämään lieviä pakotteita, kuten uhkailua ja kiristystä... sillä ideani eivät aina herätä riemun kiljahduksia.. Ihmeesti Tyttö suostuikin ihan ensiyrittämällä, mielipiteitä homman järkevyydestä kyllä kuulin runsaasti ja ihan pyytämättä..

Ovet kannettiin kylppäriin, pesun ja kuivattelun jälkeen rapsuttelin irtonaisen maalin pois. Ovet olivat olleet kauniin vaalean harmaat, mutta varastossa pintamaali oli jo rapistunut ja pesussa rapisi entisestään. Hionnan jälkeen maalasin kaksi kertaa Paneelikattomaalilla, kuluttelin ja käsittelin pinnan vielä ranskalainen tärpätti + lasuuriöljy + pigmenttijauhe (Umbra gebrannt rötlich) -seoksella. Tein tuunauksen siis pidemmän kaavan kautta ja itse olen erittäin tyytyväinen. Pintaan voisi vielä sivellä antiikkivahaa, mutta koska ovet eivät ole alkuperäisessä käytössä, saa tämä käsittely riittää.

Kun ovet oli käsitelty, oli pakko maalata pirtin seinän alaosan paneeli myös... Nyt sitten yläosan tapetti näyttää ihan karmealle, katosta ja lattiasta puhumattakaan... Näinhän se aina käy; kun tuunaukselle antaa pikkusormen, se vie koko käden.. ;)

Olen aina ollut viehtynyt vanhoihin esineisiin, jo lapsena mummolassa kaivelin aarteita esille. Aikojen alussa, kun muutimme tänne tilalle, retuutin onnellisena kaikki varastojen kätköihin unohtuneet puusohvat, kiulut ja kapat sisälle taloon. Sitten eräänä päivänä tullessani kaupunkireissulta kotiin, kohtasin pihamaalla Miehen, puusohvan ja ..moottorisahan!! Voin vakuuttaa, että minusta lähteneet desibelit ylittivät kirkkaasti moottorisahan äänen! Miehen suunnalta kuulin jotain, että "...tupajumien kaluama..." Arvata saattaa, että episodista seurasi erittäin pitkäkestoinen Kylmä Sota! Mutta sen jälkeen ovat antiikkiesineeni saaneet olla täydellisen rauhassa!

Kyllähän vanhoja esineitä on kertynytkin. Kotimme on suunnilleen kokonaan kalustettu niillä. Erään kerran Mies esitti, että ostaisimme oikean sohvan - ja minä näin seuraavana yönä painajaista kirkkaanpunaisesta sohvasta keittiössä.. Mies on kuitenkin tyytynyt omaan mukavaan tuoliinsa, siinä tein myönnytyksen; hankin hänelle vanhahtavan näköisen keikautettavan tuolin... Minä köllöttelen tyytyväisenä puusohvallani tyynyjen keskellä!

Opiskelua ja mörköjä

Taas on viikko vierähtänyt! Kaikenlaista on tullut tehtyä, enimmäkseen opiskeluun liittyviä juttuja.. niin päivällä kuin yölläkin.. viime yönä puoli kolmeen.. Kun on vauhti päällä, ei ajan kulua huomaa lainkaan. Siinä sivussa, ikäänkuin vasemmalla kädellä on tullut harrastettua pientä tuunausta.. Toivon saavani työn viikonlopun aikana valmiiksi, ja kuvia esille!

On ihan epistä, että joulun alla joutuu tekemään jotain muuta, kuin jouluun liittyviä juttuja!! Ihmisen pitäisi voida viettää joulunvalmistelulomaa! Pelkään, että tänä vuonna käy niin kuin joskus on käynyt; pari päivää ennen joulua nakkaan jotain jouluhässäkkää esille ja heti joulun mentyä siivoan kaikki pois.. Eihän siinä ehdi nauttia joulusta yhtään!!

Eräänä päivänä nappasin kaupasta lehden Underbara Julhem, siinä oli kaikkea kaunista ja ihanaa... Joululehtiä ja -kirjoja on nykyään suunnattomat määrät, varmaan jokaisen makuun löytyy. Itse huomaan ostavani aina samanlaisia; vaaleaa, valkoista...

Muuten; eilen illansuussa kävin koiruuksien kanssa lenkillä. Harppasimme tuttua lenkkipolkua hämärän laskeutuessa peltojen ylle. Yhtäkkiä näin ison mustan möhkäleen pellon reunassa! Mietin kuumeisesti, että onko siinä kohdalla puu, pensas, kivi tms. ..sitten se alkoi liikkua!! Vaikea sanoa kuka meistä kolmesta nopeimmin juoksi.. Kaivoin puhelimenkin esille, jos pitäisi apujoukkoja hälyttää. Taakseni vilkuillen, koirat kintereillä painelin kotiinpäin, välillä kuvittelin jonkun hölkkäävän perässä... Siinä mennessä vannoin, etten ikinä kuuna päivänä pimeässä niin kauas lenkille lähde, ..siis mikäli hengissä kotiin selvitään..

Tänään sitten kävimme Tytön kanssa tutkimassa paikkaa, eikä löytynyt jäljen jälkeä!! Pelto on kynnetty, maa jäässä ja lunta tuskin nimeksikään, niin että eipä siihen juuri mitään jälkiä jäisikään vaikka karhu tallustelisi.. Niitäkin täällä on joskus havaittu! Kuten myös susia! Emme niin kovin kaukana isosta kaupungista asu, ja joskus tuntuu, että ihan erämaata on ympärillä..

Projekti

Taas minä tein sen! Viimeiset pari viikkoa olen intoa puhkuen hyökännyt jokaisen vapaan hetken tullen opintojeni kimppuun vannoen, että kaikki muu saa jäädä hamaan tulevaisuuteen. Nyt sitten käytin tämän hirmuisen tarmonpuuskani kirjahyllyjen ja kirjojen roudaamiseen yläkertaan... kun alkoivat haitata pirtin seinustalla.. Ovat kylläkin haitanneet siellä jo puolitoista vuotta! Mielestäni kirjahyllyt eivät kuulu yli satavuotiaan talon pirttiin.

Niin sitten Pojan kanssa puskimme kaksi kappaletta tonnin painoisia kirjahyllyjä yläkertaan. Hikihän siinä irtosi, ainakin minulta. Poika ei kyllä näyttänyt olevan moksiskaan, ikäänkuin olisi jokapäiväistä hommaa tällainen isompien mööpeleiden siirtely. Ennen minä olin se suuri, voimakas ja viisas äiti.. nyt on kyllä alkanut vahvasti tuntua siltä, että olen pieni, heiveröinen ja vähän tyhmäkin...

Kun hyllyt oli saatu ylös, alkoi kirjojen juoksuttaminen... 452 kappaletta kirjoja; vanhoja ja uusia, luettuja ja lukematta jääneitä, kissa-, koira- ja hevoskirjoja, tositarinoita ja keksittyjä, hauskoja kirjoja ja dekkareita, Peter Maylea ja Liza Marklundia, psykologiaa ja astrologiaa...

Kaikki kirjat, jotka elämäni varrella olen käsiini saanut, olen myös säilyttänyt.. Näiden muuttaneiden lisäksi on tietysti keitto-, puutarha- ja sisustuskirjat. Keittokirjojakin on aika kunnioitettava määrä, niin että vieraampi voisi erheellisesti luulla huippukokin täällä hääräilevän.. Puutarha- ja sisustuskirjoihin on ihana uppoutua, lukemattomia ideoita niistä kyllä on tullut hyödynnettyäkin.

Kirjahyllyt ja kirjat ovat nyt sitten makkarissa, nätisti vierekkäin. Ei tosiaankaan paras mahdollinen paikka, mutta ainoa vaihtoehto tällä hetkellä. Sain heittää hyvästit idealleni huoneesta, jossa olisi vain sänky ja pari yöpöytää... En tässä vaiheessa tohtinut alkaa suunnitella uuden huoneen rakentamista yläkertaan, ja sitäpaitsi siitä olisi suurella todennäköisyydellä noussut voimakas vastalauseiden myrsky.. Muita tärkeämpiä rakennusprojekteja on mielessä muhimassa, pakko säästää voimavarat niihin.. ;)

Nyt taas lepuutetaan istuma- ja jalkalihaksia ja opiskellaan ahkerasti.

Tunnustus

Sain Krisseltä yllä olevan tunnustuksen! Olen siitä yllättynyt, liikuttunut ja erittäin otettu!! Tämä on ihan ensimmäinen tunnustukseni, enkä ole moista osannut kuvitellakaan saavani!!! Kiitän Krisseä tuhannesti ja liitelen onnessani pitkän aikaa :)

Tunnustus ei olisi voinut parempaan aikaan tullakaan, sillä mieli on ollut vähän apea... väsymyksestä, stressistä, talven tulosta... mistä lieneekään..

Loppuviikosta kävin kampaajallakin, että olo vähän piristyisi, ja letti lyheni sillä reissulla huomattavasti. Minulla on ollut melkein aina pitkät hiukset ja niistä sitä yrittää vieläkin pitää kiinni, vaikka ehkä järkevintä olisi leikkauttaa ihan lyhyeksi. En tosiaan ole 20vee, vaikka kuinka pitkä tukka päässä heiluisi.. No enpä kyllä välttämättä tahtoisikaan! Muutaman kerran elämäni varrella olen leikkauttanut hiukset lyhyeksi, eivätkä ole oikein kotoiselta tuntuneet.

Tulee mieleen oma mummini, jolla oli pitkät hiukset loppuun saakka, ohuet ja harmaat, mutta leikata niitä ei saanut.... Olenkohan sitten joskus samanlainen?

Katselin kampaamossa ihania peruukkeja, siinä olisi käyttökelpoinen ratkaisu tähän ongelmaan; muutama erilainen aina valmiina... Mielialan mukaan joku niistä päähän ja eikun menoksi! Tosi helppoa ja hauskaa!!

Tunnustuksesta puheen ollen; haluan itse antaa sen

Katille, joka on omalla esimerkillään innostanut minua kaikenlaisiin projekteihin (ja oikeassa elämässä potkinut persuuksiin, jos olen yrittänyt pahan päivän tullen jäädä paikoilleni nyyhkimään..)

Nannalle, jonka blogia on mukava seurata sen ihastuttavien juttujen ja hauskan kerronnan vuoksi

Elinalle, jonka blogia on myös mukava seurata, sieltä saa aina ihania vinkkejäkin

Marja Kristiinalle, jonka tekemiä juttuja katsellessa voi vain huokailla ihastuksesta

Elsalle, jonka blogin ihania, inspiroivia juttuja seuraan myös

Monia muitakin ihania blogeja olen huomannut olevan, aika on nykyään vain niin rajallista ettei kaikkia ehdi seuraamaan!

Kiireitä

Onhan ollut taas kiireitä! Päivät kiitävät huimaa vauhtia ja viikot vaihtuvat huomaamatta.. Hirmuisen opiskelupainotteisia ovat viime ajat olleet. Eilen oli englannin tentti.. ahhh! ..liian monta tuntematonta sanaa.. tuskan hikeä.. ei ihan kyyneleitä.. Luulen, että selvisin, mutta parantamisen varaa olisi... Ehkä parannankin, mikäli aikataulu antaa myöten. Luen ja kuuntelen englantia ihan sujuvasti, mutta lyhyt englanti ja pitkä saksa tekee tehtävänsä..

Kransseja olen vääntänyt aina jossakin välissä, kun on alkanut tuntua siltä. Mikään ei ole oikein onnistunut, tai sitten itsekritiikki on huipussaan.

Joulu lähestyy ja kynnet syyhyävät pienoisen remontin tekoon, mutta nyt on pakko pysyä lujana ja keskittyä tämän hetken olennaiseen! Olen aina ollut mestari haalimaan itselleni kaikenlaista, niin että se kaikki on lopulta kaatunut niskaan ja siinäpä sitä on sitten ihmetelty...

Sarjassamme hiiriä ja ihmisiä, John Steinbeckin traagisen roomaanin nimeä lainatakseni, meille yrittää jälleen muuan vuokralainen.. Olipa jäänyt heppojen leipäpussi tiskikaappiin ja siellä sitä oli käyty nakertelemassa! Vaikka olen kaikenlaisten eläinten ystävä, tässä kohden menee raja! Pelkään, että vieras kutsuu kaikki sukulaisensakin juhliin, jos en tylysti sulje ovea! Pakko alkaa taas kontata ja tutkia, mistä on reitti kaivettu.

By the way, uutiset pelottelivat jälleen talvella.. hrrr.... Olenkin nauttinut näistä uudelleen saamistamme lumettomista päivistä, siitä huolimatta että vettä on välillä satanut.

Tämä kuva on kahden vuoden takainen, 4.11. otettu... silloin oli lunta..

Omituisia otuksia

Tänään kirmailin metsässä keräilemässä tulevan kranssin aineksia. Ilma oli ihanan kostea ja melkein lämmin. Se teki hyvää sielulle ja hipiälle.. ;) Alan olla taas voimissani ja valmis tulevien mielettömien viikkojen koitoksiin. Sillä niitä on edelleen luvassa. Pitänee lähipäivinä pistäytyä myös luontaistuotekaupassa hakkimassa jokasyksyinen puteli Kräuterblutsaftia, joka on takuuvarma voimajuoma... UGH.. Kranssin teko jäi toiseen päivää, kun piti isänpäivääkin ehtiä juhlia ;)

Vastaan nyt Nannan heittämään haasteeseen ja paljastan joitakin omituisuuksiani. Varmaan niitä on muitakin, ja sellaisiakin ehkä joita itse pidän normaaleina.. ;)

1. Toisinaan lasken joitakin asioita, etenkin jos olen stressaantunut; lasillisen vettä juon kymmenellä kulauksella, yläkertaan on 16 askelmaa... Aika vasta paljastui, että rakas veljeni tekee samaa! Onkohan meillä lapsiraukoilla jokin trauma... ;) tai sitten se on vain sama pöpi-geeni.. =/

2. Kun ajan autolla, aurinkoläppä on aina alhaalla, satoi tai paistoi. Muuten tunnen oloni alastomaksi..

3. Jos en saa unta, ja kaikki muut konstit on kokeiltu.. työnnän toisen jalkaterän patjojen väliin ja sammun kuin saunalyhty. Sen takia en koskaan voi käyttää koko sängyn levyistä lakanaa

4. Laitan pyykit narulle aina värijärjestykseen, ensin esim. puserot, sitten housut (en kyllä koskaan tarkkaile toisten pyykkinaruja..)

5. Ennen Neiti K:ta kävin emojen poikima-aikana yksin navetalla öisillä tarkastuskäynneillä. Mahdollisen navetan nurkalla vaanivan murhamiehen varalle minulla oli aina keittiön suurin paistiveitsi mukana. Sukulaiset ja kaverit olivat huolissaan, että pimeässä kompastun ja isken itseäni sillä.. Joskus mietin, että jos tosiaan joku hiippari ilmaantuisi niin mitä tekisin.. Luultavasti olisin pötkinyt pakoon..

Sehän ei ole omituista, jos tarkistaa että ovi on lukittu, kun lähtee kotoa... eihän? Ainakaan niin kauan, kun ovenkahva ei jää käteen..

Haastan mukaan omituisten otusten kerhoon; Maatiaiselämää, Tinan ja Päivin

Joululehti-ilta

Nyt on se ilta vihdoinkin! Se, jota olen odottanut yli viikon!! Tänään aion vain lukea joululehdet kannesta kanteen ja saada ihania inspiraatioita ja onnellista oloa! En uhraa ajatustakaan millekään muulle asialle kuin joululle. Viikonlopun aikana aion myös askarrella havukranssin ulko-oveen. Eräänä yönä heräsin ja sellainen ajatus oli valmiina mielessä...

Viikko on ollut mieletön! Oli kokous, johon piti valmistella kaikenlaista, oli raportin tekoa ja esitystä ja kaiken huippuna tänään aamupäivällä tentti... mihin oli vaatimattomat kahdeksan kirjaa luettavana.. no ei nyt sentään kokonaan, mutta jokaisesta jotakin. Viime yö meni sitten aika tiivisti lukiessa... Mutta olen ihan tyytyväinen itseeni! Tentti meni... ei nyt ihan JESSS! mutta ok! kuitenkin ja olen nyt tässä perjantai-illassa, jota niin monta kertaa ajattelin, kun tsemppasin itseäni vauhtiin.

Hyvää perjantai-iltaa sinulle myös! ;)

Autoilua

Autonkatsastus-operaatio on tältä erää taas suoritettu. Joka kerta sitä pitää venyttää viimeiseen hetkeen ja joka kerta se on vastenmielistä - vaikka ei todellakaan pitäisi olla.. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että yksi parhaita asioita maailmassa on, että autot tarkastetaan kerran vuodessa! ..paitsi tietysti ne uudet, joissa ei yleensä vielä vikoja olekaan.

Omassani oli remontoitavaa; jo kesällä huomasin toisessa umpiossa kiven iskemän reiän! Yritin miettiä kaikenlaisia poppakonsteja asian korjaamiseksi, mutta eihän siihen auttanut muu kuin korjaamoreissu. Ja lasku tulee perästä... Ja vielä pitäisi investoida uudet talvirenkaat...argh!.. se huomattiin eilen, kun talvikumeja väännettiin alle. Ei auta vaikka toivoo, että autonomistajan kustannukseksi riittäisi se, kun lorottelee sikakallista bensaa tankkiin...

Nuorena haaveilin jatkuvasti urheiluautosta! Ferrari, Alfa Romeo, Maserati jne. Olisi ollut coolia omistaa auto, jolla olisi päässyt erittäin ripeästi paikasta A paikkaan B ja joka olisi ollut erittäin hyvännäköinen..

Nykyään auto on väline, jolla voi liikkua kohtalaisen ripeästi paikasta A paikkaan B, ja jonne mahtuu koiria ja koirien ruokia, taimia ja kukkamultaa, listoja ja maalipurkkeja ja jopa pienehköjä huonekaluja... Siihen pulaan auttaa tavallinen tylsä farkku!

Nykyään haaveilen vanhasta kunnon Volvo Duettista! Sinne mahtuisi aika lailla koiria ja koirien ruokia, melkein kokonainen puutarha ja isojakin huonekaluja... Tosin sillä ei ehkä kovin joutuisaan etene... ja mukavuudestakin saattaisi joutua tinkimään.. Mutta olisihan siinä nostalgiaa ja mielestäni se on myös kaunis!

http://www.veteraanivolvolahti.com/autot.html

Lunta...

Tänään sitä satoi ensimmäisen kerran tälle syksylle... lunta! En ole lainkaan riemuissani.. Olen ihan selkeästi kevät-, kesä- ja syys-ihminen. Toki myös joulu-ihminen!

Pakko yrittää kuitenkin ajatella positiivisesti. Kun lumi on maassa; on paljon valoisampaa, ei tarvitse pestä koirien tassuja niin usein, voi poltella kynttilöitä iltaisin ulkona,..?..? En taida muuta keksiäkään, mutta onhan tuokin jo jotain!

Ehkä hautaudun kirjojeni pariin koko talveksi ja herään vasta keväällä, kun lumi on sulanut ja hiirenkorvat kurkistelevat puiden oksilta!

Jättiläisraparperikin on taipunut talven edessä..

Matkaväsymystä

Voisipa melkein sanoa, kuten joskus olen kuullut, että itku pitkästä ilosta... Nyt on nimittäin flunssainen ja väsynyt olo... Vaikka ei se matka kyllä mitenkään kovin pitkä ollut! Mutta; ensin kamala rumba, että saa kaiken siihen malliin, että voi edes lähteä... sitten vauhdilla paikasta toiseen... ja nyt olo on sellainen, että voisin vetää itseni wc-pöntöstä alas... Eikä tosiaan ehdi tässä sairastelemaan..

Jospa tämä menee pian ohi, kun ei heittäydy sohvan pohjalle (uskoo hän!)...

Huomasin aamulla, että tänään on Urmaksen nimipäivä, ruotsalaisten kalenterissa kai..? Urmas oli yksi ihana sonnipoika muutama vuosi sitten. Ajatus muistolleen tässä ystävän aikoinaan antaman synttärilahjan kera:

Matkalla

Olimme muutaman päivän matkalla Ruotsin puolella. Kävimme maatiloilla ja Elmia-maatalousnäyttelyssä. Maatilakohteita oli kolme, joista kahdella emolehmiä ja yhdellä teurasnautojen kasvatusta.

Ensimmäinen tila oli Ruotsin valtion omistama Stenhammar Gods Flenissä, Tukholman ja Katrineholmin välissä. Ja yllätys! yllätys! kenetkäs siellä tapasimmekaan! =)

Aivan oikein, itse prinssi Carl Philipin! Ylemmässä kuvassa hän on henkivartijansa kanssa ja alemmassa tilanhoitajan ja karjanhoitajan kanssa. Prinssi oli erittäin ihana ;) Lisäksi tavallisen ja mukavan oloinen, ja osallistuu kuulemma tilan töihin! Eli touhuaa eläinten parissa!

Tässä yksi tilan komeista sonneista, simmental rodultaan ja oli muuten myytävänä siitoskäyttöön (harkitsimme hetken!);

Tilalla oli runsaasti rakennuksia, tässä 1910-luvulla rakennettu kaunis navetta, jossa asustelee sonnipoikia;

Täältä löytyy tietoa tilasta http://www.stenhammarsgods.se/fakta.asp

Seuraava vierailukohde oli Nynäsin linnan tila, jota käytetään Öknaskolanin opetustilana. Tilalla on noin vuosi sitten rakennettu emolehmänavetta. Eläimet olivat niin täällä, kuten muissakin paikoissa hyvin hoidettuja.

Navettarakennuksen ulkonäköön oli panostettu;

Täällä tietoa; http://www.nynasslott.se/dagensjordbruk___184.aspx

Kolmas tila oli kahden viljelijän omistama ja sijaitsi myös lähistöllä, Flenissä. Täällä kasvatettiin teuraseläimiä. Vasikat tulivat tilalle kahden viikon - kahden kuukauden ikäisinä ja niiden ensimmäinen koti oli kolmiseinäinen oljilla kuivitettu rakennus. Takaseinässä sijaitsivat tutit, joista vasikat saivat käydä nauttimassa hapanjuomaa omaan tahtiinsa. Seinän takana oli lämmin tila, jossa juoma valmistettiin suureen säiliöön, mistä se sitten kulkeutui tuteille letkuja pitkin. Isompana vasikat siirrettiin toiseen navettaan.

Asia, mikä jäi matkalta harmittamaan oli se, ettemme ehtineet kunnolla pyöriä Tukholmassa! :( Tunti-pari on erittäin vähän!! Ei kyllä ehtinyt juuri muuta, kuin juosta tukka putkella ostoskeskukseen ja takaisin linja-autoon, joka kiidätti meidät satamaan...

Vauhdissa ehdin näpätä pari kuvaa komeista rakennuksista;

Matka oli tosiaan irti arjesta -tapahtuma, siitä huolimatta että navetoita kiersimme. Laivalla söimme niin, että housunnappi oli vaarassa lentää. Sitten vatsaamme edellä kantaen shoppailimme tax freessä... Tullessa tuuli ja merenkäynti heilutteli laivaa sen verran, että oli ihan pakko bailata ravintolassa ja yökerhossa.. ;) Jos hyttiin olisi mennyt unta odottelemaan, olisi saattanut aamu valjeta samoilla silmillä.. Eli yhtä lailla olisi aamulla väsyttänyt!

Suruviesti

Kaksi päivää sitten juhlittiin Neiti K:n syntymäpäivää, ja eilen sain kasvattajalta suruviestin; Neidin emä oli jouduttu nukuttamaan ikiuneen vakavan sairauden takia...

Voin vain kuvitella sitä suunnatonta surun määrää, ja toivonkin Kirsille ja perheelle runsaasti voimia. Ainoa lohtu on se, niinkuin Kirsi itse sanoikin, että Doriksen on nyt hyvä olla...

Niin paljon kuin lemmikit iloa ja onnea tuovatkin, niin tulee myös huolta, murhetta ja lopulta se suuri suru..

Synttärit

Neiti Karvapäällä on tänään synttärit! Kokonaista viisi vuotta tuli täyteen! Melkein saman ajan olemme olleet yhtä "laumaa".. Aika on mennyt todella nopeasti ja monenlaista on ehtinyt tapahtua, päivänsankariin liittyen... Voisipa melkein kirjoittaa kirjan "Neiti K:n edesottamukset" tai "Uskomattomia sattumuksia"... Vaikka toisinaan ovat ärräpäät lennelleet, kun on ollut tilanne päällä, niin pois en antaisi yhtäkään päivää.

Tänään on siis juhlittu kakun ym. herkkujen kera ja sukuakin oli kiitettävästi paikalla ;)

..että syntymäpäivänäkin pitää kerjätä..!?

Rusetti, niin kuin tytöillä ainakin

Aarteita 1

Olen näköjään oikea mestari haalimaan esineitä, jotka voidaan luokitella kategoriaan "aarteita"! Olen onnistunut hankkimaan suvun neljä, luultavasti ainoaa jäljellä olevaa, Amerikan arkkua! Aikoinaan ne ovat seilanneet meriä Amerikan ja Suomen välillä. Matka rahtilaivalla on kestänyt kuulemani mukaan kuukauden päivät.

Mummini ja melkein kaikki hänen sisaruksensa matkustivat rapakon taakse työn perässä. Kaikki muut, mummia ja yhtä hänen veljeään lukuun ottamatta, jäivät sinne pysyvästi asumaan. Pula-aikana sukulaiset lähettivät sitten Suomeen arkkuja, joissa oli vaatteita ja kenkiä. Arvatenkin lähetykset olivat hyvin tervetulleita!

Mummini olisi ehkä myös jäänyt sille tielleen, mutta kun hän lähti käymään kotimaassaan lomalla ja perille päästyään sai kuulla isänsä kuolleen hiljattain, ei hän voinut jättää äitiään. Amerikkaan jäi sulhanen, työpaikka ja asunto. Joskus lapsena kuvittelin, millaista olisi elämäni ollut Amerikan ihmemaassa... mutta ehkäpä minua ei olisi olemassakaan, jos mummini sinne olisi jäänyt..

Arkun päällä asustaa hiiripariskunta, joka istuskelee erään toisen aarteeni päällä; Maapallon eläinkuvasto, vuodelta 1955! Siinä on peräti 2579 kuvaa, joista muutama jopa värillinen!

Kiviä

Päivät ovat olleet työntäyteisiä. Eilen otin vähän vapaata ja ajoin ystävän luo. Hänellä oli ratsastustunti varattuna ja menin mukaan katselemaan. Koska hevosia oli vapaana, pääsin kokeilemaan kouluratsastusta. Olihan erilaisempaa kuin lännenratsastus! Huomaa etenkin nyt seuraavan päivänä.. eräät lihakset kipeinä ;)

Lännenratsastuksen ravissa ei kevennetä lainkaan, eilen löytyi siis uusia lihaksia.. Mahtaisiko kouluratsastus olla tehokkaampaa kuntoilua?

Tänään paistoi aurinko niin, että oli pakko päästä kunnon lenkille metsään, koirat ja kamera mukana. Kaiken muun "hulluuden" (kissat, koirat, kirjat, ym...) lisäksi olen myös kivihullu.. Haluaisin raahata kaikki komeat kivet pihaan.

Meillä on metsän keskellä ihan oma kivinen paikka, nimeltäänkin se on Kivikangas. Koloineen, viiruineen ja erilaisine värisävyineen kivet ovat jotenkin niin iki-aikaisia ja kiehtovia. On mielenkiintoista ajatella, miten jääkaudet ovat muokanneet niitä. Irrottaneet peruskalliosta lohkareita, kuljettaneet, hienontaneet ja hioneet niitä niin, että ne ovat nyt lopullisessa muodossaan meidän silmiemme edessä.

Värejä

Eilen kävimme Neiti Karvapään kanssa jo pidemmällä metsälenkillä, samalla saimme sangollisen puolukoita. Neiti oli pukeutunut asiaankuuluvasti näin hirvenmetsästyksen aikaan. Ammuskelua ei tosin kuulunut, mutta hyvä on varautua kaikkeen;

Tänään aamulla aikaisin taivaanranta oli täynnä kauniita värejä. Luonnon väripaletti on ihmeellinen

Lenkkipolun varren heinä oli hienoisessa kuurassa

Tänään on vuorossa vasikoiden vieroitusta... voi sitä itkua, huutoa ja hammasten kiristelyä...

Työ on myöhässä melkein kuukauden tavanomaisesta, ja pelkästään sen vuoksi ettei teurastamo ole hakenut teuraskypsiä eläimiä pois... jotta ulkona oleville olisi tilaa. Emot ja vasikat siis käyskentelevät vielä laitumella navetan läheisyydessä ja käyvät navetassa ruokailemassa.

Muutenhan em. on aivan ihanteellinen olotila kaikille osapuolille, etenkin kun ilmat ovat vielä hyvät, mutta vasikat ovat jo niin isoja, että niille pitäisi saada kiireen vilkkaa "parempaa" ruokaa. Emoja puolestaan ei voi kovin "raskaasti" ruokkia, etteivät liho, se kun taas aiheuttaa ensi kevään poikimisissa vaikeuksia... Vasikoille kyllä on eräänlainen "baari", jonne emot eivät mahdu kulkemaan, mutta kaikki vasikat eivät näytä sitä käyttävän.

Muistoja

Useat bloginpitäjät kertovat parhaillaan menossa olevista remonteistaan. Olihan se meilläkin viime vuonna...

tästä se alkoi, lähes 6 metriä seinää katosi...

jollakin oli kamalaa, kun kaikki ympäriltä alkoi hävitä...

saattoi vain odottaa, että remontti loppuisi...

ei jaksanut leikkiäkään...

kaaoksen keskellä elettiin..

..ja nukuttiin..

..ja nukuttiin..

..ja nukuttiin..

..toiset tekivät sen kuitenkin tyylillä..

välillä kerättiin hepoille heinät..

nyt on jo jotain pientä..

..ja kaunista..