sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Hevospuuhailua ja talvista maisemaa

Hevosten kanssa on tullut puuhailtua tavallista runsaammin, sillä Tytön kanssa on kohtalaisen säännöllisesti vuoroteltu aamuja ja iltoja. Herra V on edelleen oma vauhdikas itsensä ja Vanhaherra on hieman vähemmän pelleillyt kustannuksellani :) Olen harjoitellut "maasta käsin" -juttuja, talutellut sitä pihapiirissä riimunarussa ja opetellut myös ratsastamaan. Olen äimistynyt tavattomasti siitä, että pelko (jos sitä nyt siksi voi sanoa) on laantunut suorastaan olemattomiin! Ja se tapahtui oikeastaan ensimmäisen kävelylenkin aikana. Enää en hiippaile karsinan seinustoilla tai yritä oven raosta kurkottamalla saada päitsiä pois päästä. Huomaan, että voin pyytää hevosta siirtymään, eikä minun tarvitse tehdä akrobaattisia liikkeitä päästäkseni sen toiselle puolelle loimen remeleitä avaamaan.

Yli vuosi sitten kävin muutamia kertoja tallilla opettelemassa ratsastusta, mutta jostakin syystä se sitten jäi. Koko ajan oli ahdistava tunne siitä, että kiikun holtittomasti korkeuksissa ja arvuuttelin mielessäni vain, kummalle puolelle pudota mätkähdän... Eräällä metsälenkillä hevonen nostikin laukan (vaistosi varmaankin "toiveeni"..) ja valahdin satulasta toiselle sivulle. Hädissäni halusin vain äkkiä pois kyydistä ja kun turvallisen oloinen paikka ilmaantui näköpiiriin, päästin irti ja lennähdin sammalikkoon rähmälleni. Silmälasit menivät solmuun ja kainalo oli pari viikkoa kipeä, muuten selvisin säikähdyksellä. Kiipesin jopa uudelleen saman hevosen selkään samalla retkellä. Siitä ei kummempaa traumaa jäänyt, sama epävarma tunne satulassa ollessa jatkui.

Nyt olen Tytön komennossa tai yksikseni harjoitellut uudelleen; satuloimista, satulassa istumista, ohjien pitämistä, liikkeelle lähtöä, kääntymistä ja - ennen kaikkea - pysähtymistä. Jo satulan laitto vaatii taitoa ...ja voimia! Länkkärisatula painaa tonnin ja vaikuttaa, että muinaisesta Habasta on tullut Alli. Pitänee alkaa bodata, esimerkiksi nostelemalla satulaa ilmaan muutamia kymmeniä kertoja päivässä.. Satulahihnan kiristäminen puolestaan vaatii luonteen lujuutta. En tahdo raaskia kiristää sitä tarpeeksi tiukalle, kun pelkään hevosparan saavan vatsanpuruja tai hengenahdistusta... keikun sitten kyydissä vielä huterammin, kuin normaalisti.

Satulaan pitää myös nousta mitä nöyryyttävimmällä tavalla - 20 kilon melassipöntön päältä! Ei yhtään niin kuin McLeodin tyttäret, suoraan maasta kevyesti ponnahtaen... Siitä huolimatta, että olen kohtalaisen liikunnallinen ja notkea -nenä menee polviin ja kämmenet maahan- jotakin näyttäää puuttuvan! Voimaa reisilihaksista, luulisin... tai parikymmentä senttiä sääristä... Jalkoihin tuskin pituutta saa muuten kuin korkkareilla, ja ne kyllä ovat erittäin epäkäytännölliset ja myös hassun näköiset jalustimissa! Jäljelle jää tässäkin lihaskunnon parantaminen. En tosiaan aio könytä loppuelämääni jonkin astian päältä hevosen selkään!

Aika haasteellista on myös itse ratsastaminen; jos keskityn käsiin niin huomaan istuvani milloin hartiat lysyssä, milloin selkä notkolla... Jos taas keskityn istumiseen, luisuvat ohjat niin, että kädet ovat korvissa, kun yritän käyttää ohjas-avuja. Muutenkin Tyttö huomauttelee jatkuvasti, että pidän ohjia liian löysällä.. Minua puolestaan kauhistuttaa ajatus siitä, että kiskon toista suupielistä! Tietysti vaikuttaa myös se, että harjoittelin aikaisemmin lännenratsastusta, jossa ohjat oikeasti ovat löysällä. Toivottavasti Herra L oppii lännenratsastuksen ainakin tältä osin! Meillä molemmilla on siis oppimista. Katsoin kuvia, jotka Tyttö otti minusta "ratsastamassa", ja näky ei tosiaan mieltä ylennä... Pieni käppänä hevosen selässä kyhjöttämässä! Mutta "kukapa olisi seppä syntyissään" ja "pohjalta on matka vain ylöspäin" - jos näin "filosofiseksi" heittäytyy :D

Olen siis köpötellyt Vanhanherran kanssa ja enimmäkseen lumisella pellolla, kääntyillyt, pysähdellyt ja lähtenyt liikkeelle. Pihatiellä L kiihdyttää vauhtia niin, että pelkään sen ampaisevan hurjaan kiitoon, jota en oletettavasti kykene hallitsemaan... Usko ei riitä, vaikka Tyttö vakuuttaa ja vannoo, että sillä on vain reipas askel... No, ehkäpä vielä joskus uskaltaudun kokeilemaan peltotiellä...


köpöttelemässä;



Kaikki puut olivat koko viikon paksun kuuran peittämiä ja uskomattoman kauniita. Eilen illalla alkoi tuuleskella ja kuura karisi pois.
pihalle;


..ja joelle;


keskeneräinen pergola talvisessa asussaan;


kasvihuone melkein kuin satulinna;


leikkimökki;



lintukoto odottaa asukkaita;



egyptiläinen kissa suomalaisessa talvessa;


tiistai 12. tammikuuta 2010

Eräänä aurinkoisena päivänä

Kyllä talvellakin on kaunista, kun aurinko paistaa ja pakkasta ei ole kuin muutama aste! Viime viikon yli kolmenkymmenen asteen kylmät ovat onneksi takana ja ulkoilu on taas mukavaa.

nyt mennään aurinkoon;


sitten vähän riehutaan;



..ja riehutaan..


..ja vieläkin riehutaan..



välillä leikitään ihan nätisti..



taas mennään;



..ja tullaan...



cruisaillaan;



elisen jäljet;


..ja viime kesän muisto;



mitähän Vanhaherra haaveilee;


keskiviikko 6. tammikuuta 2010

Hevoskuiskailua

Olen ajatellut ryhtyä sivutoimiseksi hevoskuiskaajaksi ja ostin itselleni Leena Kurikan kirjan "Hevosesta - Käytännön psykologiaa arkeen" :-) Alkutaival hevosten kanssa ei hirveän hyvin ole mennyt, tosin en ole asiaan aiemmin järin paljon paneutunutkaan. Koska vaikuttaa vahvasti siltä, että joudun jo lähitulevaisuudessa puuhastelemaan hevosten kanssa enemmänkin, pakko kait tässä on ryhdistäytyä! Ja milläpä muulla kirjafriikki aloittaa, kun hankkimalla kirjan :-)

Tämä kirja osoittautui erinomaisen hyväksi! Hevosten kanssa touhutaan juuri siten, kuin itsekin haluan oppia tekemään! Ja aivan kuin omasta itsestäni lukisin; "...aikuinen voi olla hyvin arka lähestyessään vierasta hevosta (myös tuttua - oma huom.!) ...mielikuvitus kertoo, mitä kaikkea voi tapahtua.." Ja mielikuvituksessa tosiaan löytyy, kun esim. yrittää postimerkin kokoisessa karsinassa saada loimen vuoren kokoisen hevosen selkään!! Olen rauhoitellut hevosta (..tai itseäni) selostamalla etukäteen, mitä milloinkin aion tehdä; "hei kaveri, hiippailen nyt tämän seinän vierustaa toiselle puolellesi ja kiinnitän loimen remmin oikean takajalan ympäri... kiitos..". Koko ajan silmä kovana tuijotan hevosen jalkoja, päätä ja häntää, josko nuo yrittävät heilahtaa johonkin suuntaan. Tähän saakka hevoset ovat seisseet paikoillaan kuin tatit, mutta mistäs tuota koskaan tietää.. =O

Tyttö jaksaa aina muistuttaa, että ei saa pelätä, kun "..eiväthän ne mitään tee..". Olisin todellakin oikein mielelläni pelkäämättä (...ja enhän tietenkään varsinaisesti PELKÄÄ..), mutta helpommin sanottu, kuin tehty!! Joku toinen taas sanoo, että kyllä pelätä saa, sillä hevonen on viisas eläin ja vaistoaa sen kuitenkin... Joopajoo.. eli viisas hevonen tietää, mitä pelkäät ja "odotat" tapahtuvaksi... ja sitten se tekee juuri siten... näin sanoo myös tämä kirja! Eipä helpota yhtään! Toisaalta olen kaksi ja puoli vuotta värkkäillyt heppojen kanssa, ja mitään vaarallista ei ole tapahtunut, vaikka tietämättäni olen itse käyttäytynyt kyseenalaisella tavalla, niin että ihan oikeasti olisi voinut tapahtua vaikka mitä... Yritän nyt kuitenkin alkaa käyttäytyä oikealla tavalla ja niin, että pääsisin päämäärääni; "hevoskuiskaajaksi"! :D

Herra V entisenä ravurina on kohtalaisen vauhdikas liikkeissään, tarhaan mennään ja sieltä tullaan rivakasti. Tähän saakka olen selvinnyt hommasta juoksemalla pää kolmantena jalkana, että en tulisi yliajetuksi. Väliin on matkan varrella pitänyt laittaa Herra V pyörimään ympyrää, niin että minä olen pysynyt vauhdissa mukana. Tämän keinon olin hoksannut ihan itse ja se oli myös kirjassa! Siis minulla on selvästi piileviä kykyjä hommaan! :D Kirjaa luettuani oivalsin, että hevosen tulisi kunnioittaa ihmistä! Jos hevonen yrittää mennä lujempaa, kuin mihin ihmisen maavara antaa myöten, pitää kädellä tai riimun päällä vienosti huiskaista hevosen pään edessä. Olen nyt muutaman kerran huiskutellut herra V:lle, mutta se ei näytä huomaavan mitätöntä olemustani riimun toisessa päässä... En kuitenkaan ole vielä antanut periksi, harjoittelu jatkuu!

Vanhaherra L on työskennellyt ratsastustallilla ja on rauhallisempi tapaus. Toisaalta se näyttää olevan aikamoinen veijari ja osaa vetää kokematonta retkuun mennen tullen! Kun ensimmäisen kerran menin hakemaan sitä tarhasta, se ei aikonutkaan lähteä mukaani, odotteli vain kiinnostuneen näköisenä, miten aion aikeeni toteuttaa... Hain kauhan pohjalle kauroja ja rapisuttelin niitä toiveikkaana portin luona. Herra L harppasi paikalle, haukkasi kaurat suuhunsa ja paineli saman tien takaisin... Seuraavaksi hain palan porkkanaa ja pompottelin sitä kauhassa valmiina nappaamaan kiinni, kun L erehtyisi lähelle. Kyllähän se tulikin, napsautin riimun päitsiin ja taas mentiin... harja hulmuten, porkkana hampaissa tarhan toiseen laitaan! Sieltä se katsoi ja luultavasti mietti, että mitä tuo ihminen seuraavaksi keksii... Yli puolen tunnin maanittelun, odottelun ja palelemisen jälkeen se kyllästyi touhuun ja suostui lähtemään sisälle. Joku viisas sitten kertoi minulle, että hevosta ei saa ikinä huijata! Ahaa...! Olin nyt siis huijari Herra L:n silmissä... ja huijariin ei luoteta eikä sitä kunnioiteta! Tämän jälkeen olen käyskennellyt tarhassa muina naisina ja kysellyt, josko siellä olisi ketään, joka tahtoisi lähteä sisälle... Herra L on tullut aina luokse, toisinaan käväissyt hipaisemassa ylähuulellaan kädestä tai hihasta ja mennyt edemmäksi, toisinaan jäänyt heti "kiinni-otettavaksi". Aina olen kuitenkin kohtuu-ajassa saanut sen sisälle! Jonkinlainen alku tämäkin..

Aamulla, kun menen talliin ja tervehdin heppoja ojentamalla käsiselkäni niiden ulottuville (kirjasta opittua!), saan runsain mitoin käsisuudelmia L:ltä! Vanhaherra on ilmiselvästi hurmuri ja herrasmies ja olen ehkä noussut sen arvo-asteikossa pienen askeleen ylöspäin... tai sitten se HUIJAA minua... ;-)


Olisihan tässä vielä toivomisen varaa :D


perjantai 1. tammikuuta 2010

Uusi vuosi


Niin on taas yksi vuosi vaihtunut toiseksi, toivottavasti hyväksi ja onnelliseksi... sitähän sitä jokaisen vuoden vaihtuessa toivoo, mutta elämä tuo tullessaan mitä milloinkin... hyviä ja huonoja asioita. Moneen vuoteen en ole luvannut mitään, toivonut vain joitakin muutoksia omaan itseeni. Vuosi sitten kuvittelin olevani tässä vaiheessa asiat järjestyksessä pitävä, täsmällinen henkilö. Juuri mikään ei ole muuttunut.. ehkä hieman vähemmän myöhästymisiä on ollut, kun oikein kovasti olen yrittänyt. Muutamia kertoja olen jopa yllättänyt itseni ja kaikki muutkin ehtimällä paikalle pari minuuttia ennen sovittua aikaa! Se onkin sitten ollut asia, jota on pitänyt tuuletella monta päivää :D Asioiden järjestyksessä pitämiseen kaipaan myös edelleen parannusta. Toisaalta, voi olla ettei se tule onnistumaan, ennen kuin tekemiset vähenevät! Jos yhteen asiaan paneutuu täysillä, kun on pakko saada se pois päiväjärjestyksestä, niin pakostakin ne kymmenen muuta jäävät hunnigolle... Lupaan nyt sitten taas vain yrittää selvitä kaikesta! : -)

Jouluvalmistelut jäivät tänä vuonna todella vähäiselle, pikasiivous, muutama enkeli, tonttu ja kynttilä - sillä mentiin. Lahjat ostin parin päivän aikana; yksi iltapäivä yhdessä, toinen toisessa kaupungissa. Haahuilin liikkeestä toiseen etsiskellen tarpeellista tavaraa perheenjäsenille. Toisen päivän lopussa tunsin itseni suunnilleen zombieksi... Ikinä ennen en lahjoja noin ole ostanut ja toivottavasti en joudu ostamaankaan. Eiväthän lahjat tietenkään joulun pääasia ole, mutta jotakin pientä sitä haluaa kuitenkin läheisilleen antaa..

Syy kiireisiin on ollut mieletön opiskelu töiden ohessa. Siitä huolimatta toiveet siitä, että valmistuisin tänä keväänä, olen kyllä unohtanut... seuraava tavoite on ensi syksy, hyvissä ajoin ennen joulua! Joulupäivänä nukuin monen kuukauden univelkaa pois melkein koko päivän ja tänään jatkoin samaa rataa. En edes muista, milloin viimeksi olisin kömpinyt ylös puolilta päivin ja rojahtanut kohta uudelleen vaaka-asentoon...


Pyhien aikana ehdin selailla muutamia lehtiä ja kirjoja. Sisustukseen löytyi heti uusia ideoita ja koirien ja hevosten kanssa touhuamiseen myös...