maanantai 15. joulukuuta 2008

Janni Pettersson


Siitä on tasan vuosi aikaa, ja tuntuu kuin se olisi ollut eilen... Oli lauantai-aamu, poikkeuksellisesti koulupäivä ja olin lähdössä tenttiin. Päästin rakkaan vanhan karvakaverimme ulos ja muistutin, kuten aina, ettei saa mennä minnekään... Se oli viimeinen kerta, kun näin Janni Petterssonin..

Kun palasin myöhään iltapäivällä, perhe ihmetteli huolissaan, kun Jannia ei ollut näkynyt koko päivänä. Siinähän se aina oli, pihassa tai navetan nurkalla tarkkailemassa tai omassa kopissaan...

Siitä se alkoi; viikkojen ja kuukausien etsintä, huoli, tuska ja valvominen... Mistään ei löytynyt jäljen jälkeä! Kukaan ei ollut kuullut tai nähnyt mitään...

Päivät etsimme teiden- ja joenvarret, metsät ja pellot... aina uudelleen ja uudelleen. Kun toiset jo lopettivat, minä jatkoin... Illat ja yöt seisoin ikkunan ääressä pimeään tuijottaen ja odottaen - kunnes aamuyön tunteina pystyin nukkumaan.

Vasta elokuussa kuulimme, että keväällä oli löydetty ja haudattu hukkunut koira, noin viisi kilometriä meiltä merelle päin, pieneen saareen... Kävin juttelemassa koiran haudanneen miehen kanssa ja sain jonkinlaisen rauhan. Nyt ainakin tiesin...

Ainahan Janni köpötteli irrallaan, eikä koskaan lähtenyt minnekään, eikä mennyt jokeen... Miksi silloin? Miksi päästin yksin ulos? Miksi lähdin? Kysymyksiä, joihin ei ole vastausta..

***

Janni syntyi huhtikuussa 1995 metsään. Erään mummon koira teki sinne pennut, naapurit löysivät pesueen ja huolehtivat siitä sekä emosta. Pennut kasvoivat ja ihmiset hakivat niitä itselleen. Kun kesäkuun alussa jäljellä oli enää kaksi pentua, eräs perhe otti ne hoiviinsa ja alkoi hankkia niille kodit. He soittivat meillekin. Koska olen se henkilö perheessämme, joka tahtoo ottaa kaikki maailman eläimet ja olen toisinaan saanut tästä ominaisuudesta kärsiä, päätin sillä kertaa olla ovela ja annoin puhelimen Miehelle. Kuuntelin keskustelua nurkan takana, ja kun se oli edennyt siihen vaiheeseen, että Mies sanoi "...voisihan sitä...", harppasin esiin ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi koiranpennun hakijaksi!

Niin minä, vannoutunut afgaani-ihminen, hain nuoremman Pojan kanssa pienen harmahtavan ruskean, pystykorvaisen ja kippurahäntäisen karvapallon meille! Ja kaikki olivat ihastuksesta ymmyrkäisiä!! Olin pyhästi luvannut Miehelle, että uusi tulokas on ulkona asuva pihakoira, niin kuin maalla perinteisesti on ollut... Niin oli meilläkin yhden yön ajan. JP vietti sen lasten leikkimökissä ja minä kävin kolme kertaa sitä siellä katsomassa ja lämmintä maitoa viemässä... Sitten lopetin moisen pelleilyn ja uusi perheenjäsen liittyi laumaan ja muutti sisätiloihin!

Oletin, että Janni Petterssonista kasvaa noin 70cm korkea ja harmaa... mutta siitä tulikin 45cm ja punaruskea.. ja täydellisen valloittava persoona! Itsenäinen ja itsepäinen, ovela ja hellyttävä! Jossakin vaiheessa kylän miehet kävivät "toteamassa", että JP on ketun jälkeläinen... katsoivat toisiinsa ja nyökyttelivät päätään... me yritimme olla nauramatta ääneen.. niin varmaan kyseinen "epäiltykin"..

Lenkkeily JP:n kanssa ei onnistunut koskaan, metsästä ja pelloilta se häipyi tilaisuuden tullen suorinta tietä naapurin terrierin luo haastamaan riitaa. Tiellä hihnalenkillä vauhtia riitti niin kauan, kun mentiin kotoa poispäin. Takaisin tullessa meinasi taluttajalla usko loppua, sillä aina kahden askeleen jälkeen istuttiin ja tarkkailtiin maisemia... Toisinaan soitin meille autokyydin, kun aloin kangistua kylmästä tai nääntyä nälkään...

Kun Neiti Karvapää tuli taloon, alkoi JP huvitella opettamalla tälle kaikenlaisia uusia ja ennen näkemättömiä juttuja... Yhdessä paineltiin kilometrin matka jokivartta pitkin mummolaan herkkuja syömään, vaikka JP ei koskaan ollut sinne yksin mennyt! Mummolasta sitten soitettiin ja parivaljakko käytiin hakemassa autolla kotiin. Kun Neiti kasvoi ja viisastui, se viiletti yksin samaa reittiä takaisin Äidin luo, mutta JP odotteli autokyytiä. Tätä kesti niin kauan, kuin nuori hömelö Neiti seurasi mukana, ei Jannikaan sitten yksin viitsinyt...

Myyräjahti oli paljon hauskempaa, kun Neiti suurine koipineen oli kaverina. JP aloitti ja Neiti jatkoi... Multa lensi ja kuoppaa syntyi! Ja yleensä aina väärään paikkaan! Ja kukahan sai moitteet, eipä ainakaan JP, kun ei se "mitään tehnytkään"...

Molemmat saivat silloin tällöin herkkupalaksi siankorvan tms. Neiti hotkaisi omansa valon nopeudella ja JP alkoi vasta sen jälkeen nautiskella omastaan...

Mister Duracellin tulo toi vipinää Petterssonin elämään, olihan tämä herra mahdollinen tuleva sulhasmies! Eikä Mister peitellyt ihastumistaan vanhempaan ladyyn!

Kun lähdin lenkille Neidin ja Misterin kanssa, JP ei suvainnut kulkea moisen porukan mukana. Aina se kuitenkin lopulta ilmestyi paikalle! Sitten kun huomasi tulleensa nähdyksi, kääntyi nopeasti toiseen suuntaan, Hän kun ei siis missään nimessä meidän mukana ollut...

Kuvatuksi tulemisesta JP ei tykännyt yhtään, se lähti heti köpöttelemään jonnekin, kun huomasi olevansa kameran tähtäimessä. Yleensä kuvaan jäikin vain takamus...

Iän myötä JP alkoi lihoa dieettiruuasta huolimatta, eläinlääkärillä tutkittiin syytä siihen. Etsittiin diabetesta, cushingin tautia ym. Mitään ei löytynyt, ehkä JP:llä oli vain salainen herkuttelupaikka..?

Lukemattomia ihania muistoja Janni Pettersson meille jätti. Uskon, että jostakin se katselee touhujamme tänäkin päivänä ilkikurinen ilme pienissä nappisilmissään...


***


suru on kuin hiekanjyvä sydämessä

aika hioo siitä helmen

muiston, joka kulkee aina mukana


***


12 kommenttia:

Paus i skärgården kirjoitti...

Voi kun kurjaa. Onneksi teillä on silti hienot muistot. Meidän naapurimme tyttökissa, joka ei yleensä koskaan poistu kotoa, on ollut kateissa lauantaista lähtien. Toivomme parasta ja pelkäämme pahinta...
/Päivi

nanna kirjoitti...

Olipa surullinen tarina! Juuri tuosta syystä en halua ottaa kissaa avustamaan meitä hiirijahdissa. Se livahtaisi kuitenkin ulos ja sitten, jos se ei jonain päivänä ilmestyisikään takaisin... Pakko olla kamala tunne, kun toinen on kateissa!

Elina kirjoitti...

Voi miten surullinen tarina, mutta hyvä että saitte lopulta tietää miten koiran oli käynyt. Ja hyvä että se oli asianmukaisesti haudattu. Onneksi on mukavat muistot!

Kati kirjoitti...

Moi Jantiina! Iso hali täältä tunnin päästä. Muistoihin palasi tuo ikävä päivä ja ne viikkojen huolet. Onneksi ne rakkaat muistot ovat sinulla ja kukaan ei niitä ota pois.

Jantiina kirjoitti...

Iso kiitos teille kaikille myötätunnostanne!! Eilinen päivä oli todella raskas, vaikka eipä tämän vuoden aikana ole mennyt yhtäkään päivää, ettei olisi muistanut...

Päivi; Toivon sydämestäni, että naapurin kisu tulee kotiin!! Muuten tulee todella ikävä joulukin..

Nanna; Niin valtavasti iloa kuin lemmikit elämään tuovatkin, on aina se suuri suru, kun ne elävät vain oman aikansa ja tuo nyt kaikkein kauheinta on, kun ei kohtalosta edes tiedä. Surun hetkellä toivon minäkin, etten koskaan olisi yhtään eläintä ottanut!

Elina; Olin suunnattoman helpottunut, kun kohtalo lopulta selvisi... JP palasi synnyinsijoilleen, ehkäpä se niin oli tarkoitettu...

Kati; Kiitos vielä, että olit myös silloin tukena!!

Hannis kirjoitti...

Voi että. Itku tuli silmään. Haukku-parka pieni, mitähän oli käynyt... Onneksi sait kuitenkin tiedon, että kohtalo selvisi. Jos sitä nyt onneksi voidaan kutsua.

Lämmin hali myös täältä meiltä, kahden karvakuonon mammalta.

Krisse /Vaarala kirjoitti...

Kirjoitit ihanasti JPstä. Oli mukava lukea sitä ja sen elämästä. Tuli niin surullinen olo.
Kaikkihan täältä maan päältä lähtee aikanaan,niin ihmiset kuin eläimetkin..
Vaaralasta kuoli syksyllä rakas kissa Sulo.
Onneksi sait tietää JP:n kohtalon että on helpompi olla kun tietää mitä on tapahtunut.
Vaaralasta hävisi kissa 12v. sitten ja sitä ei koskaan löydetty..etsittiin yli puoli vuotta..turhaan.
Suru oli suuri..

Hyvää joulun odotusta..kaikesta huolimatta..

Napsanakkeli kirjoitti...

Ihanasti kirjoitettu Jannista! Kun on ikävä niin tietää myös tuntevansa - rakastavansa! Onneksi ne kultaiset muistot säilyy sydämessä!

Aatulan Äiskä kirjoitti...

Itku tuli täälläkin. Hirveintä mitä voin kuvitella on ettei tiedä mitä on tapahtunut. Voin kuvitella tuskasi...

Silti, hyvää joulua sinulle ja kaikille karvakavereillesi! Janni on teidän mukana sieltä jostain

leena kirjoitti...

Voi Janni Pettersonia, taisi olla aika Persoona!

Kurjaa, että Jannille kävi köpelösti, mutta hyvä että koiran kohtalo sentään selvisi.

Jantiina kirjoitti...

Moneen päivään en ole ehtinyt täällä käymään ja yllätys oli suuri, kun näin moni on kommentoinut! Suuren suuret kiitokset teille myötäelämisestä ja kauniista sanoistanne!

Hannis; Rapsutukset sinne karvakuonoille! Toivon teille lukemattomia mukavia vuosia!

Krisse; Onpa ikävä tapaus ollut teilläkin syksyllä ja silloin kauan sitten! Se on pahinta, kun ei edes tiedä kohtaloa!

Napsanakkeli; Ne ihanat muistot lohduttavat vaikka kauan menee, ennen kuin voi itkemättä ajatella.

Aatulan äiskä; Minä ajattelen myös, että Janni seuraa touhujamme, toisinaan on niin vahva tunne, että pitää kääntyä katsomaan...

Leena; JP oli todellakin Persoona, ja ihan uskomaton sellainen!

Oikein Hyvää Joulun Aikaa teille kaikille!

Punaisessa Tuvassa kirjoitti...

Eksyin sivullesi sattumalta..ihana mutta surullinen tarina Janni Petterssonista. Kyynel silmäkulmassa luin tarinaa..