sunnuntai 21. joulukuuta 2008

Jouluvalmisteluja

Tämä on elämäni ensimmäinen joulunaika, kun olen monta päivää ennen joulu-aattoa melkein valmis. Ja se on pelkästään sairasteluni "ansiota". On ollut pakko jättää monia muita töitä tekemättä, kun ei kerta kaikkiaan ole jaksanut. Ainahan sitä kuitenkin siivoaa ja joulua laittelee ;) ! Ne toiset hommat eivät kylläkään katoa, luultavasti joulunaika meneekin sitten niiden kimpussa... Koti on siis siivottu, joulujuttuja esillä ja lahjat paketoitu. Kuusi nököttää vielä rappujen vieressä ulkona.

Teimme Miehen kanssa historiaa käymällä yhdessä jouluostoksilla! Sitä ei ole tapahtunutkaan naismuistiin! Aikojen alussa toki kävimme yhdessä, sitten alkoi pinna palaa puolin ja toisin, kun toinen halusi katsella ja toinen vain päästä mahdollisimman pian kassalle ja kaupasta ulos. Ei varmaan ole vaikea arvata kumpi tahtoi kumpaa... Olen kuullut runsaasti vastaavanlaisia juttuja. Päätin sitten jossakin vaiheessa, että teen yksin kaikki kodin hankinnat lahjoista, sisustuksesta, autosta ym lähtien ja se sopi mainiosti myös Miehelle. Hänellä on oma reviirinsä maatalouden puolella.

Kun nyt lähdimme yhdessä ostoksille, vaati se molemmilta runsaasti Asennetta. Jo automatka oli koettelemus, sillä Mies ajoi. Yleensä jos olen autossa, olen myös itse ratin takana. Nyt en yksinkertaisesti jaksanut. Yritin sitten keskittyä ostoslistaani ja olla huomauttelematta mistään mitään... Ihmettelen kyllä aina suuresti, miten Mies yleensä selviää automatkoista ilman minua! Sitten ensimmäisessä kaupassa minulla meinasi käämit alkaa kärytä, toinen osapuoli nimittäin hortoili jossakin ostoskorin kanssa... ajattelin sitten, että ehkä sitä Asennetta etsimässä... Loppujen lopuksi ihmeen hyvin ostosreissu meni! Mies jo ehdotti, että pitäisikö meidän käydä vielä toinen reissu ennen joulua, mutta sen kyllä jätän ensi jouluun... en luota sentään ylenmääräiseen tuuriin!

Huomenna käyn ihan itsekseni tekemässä loput hankinnat, sitten vielä pientä viritystä ja joulu saakin tulla.




maanantai 15. joulukuuta 2008

Janni Pettersson


Siitä on tasan vuosi aikaa, ja tuntuu kuin se olisi ollut eilen... Oli lauantai-aamu, poikkeuksellisesti koulupäivä ja olin lähdössä tenttiin. Päästin rakkaan vanhan karvakaverimme ulos ja muistutin, kuten aina, ettei saa mennä minnekään... Se oli viimeinen kerta, kun näin Janni Petterssonin..

Kun palasin myöhään iltapäivällä, perhe ihmetteli huolissaan, kun Jannia ei ollut näkynyt koko päivänä. Siinähän se aina oli, pihassa tai navetan nurkalla tarkkailemassa tai omassa kopissaan...

Siitä se alkoi; viikkojen ja kuukausien etsintä, huoli, tuska ja valvominen... Mistään ei löytynyt jäljen jälkeä! Kukaan ei ollut kuullut tai nähnyt mitään...

Päivät etsimme teiden- ja joenvarret, metsät ja pellot... aina uudelleen ja uudelleen. Kun toiset jo lopettivat, minä jatkoin... Illat ja yöt seisoin ikkunan ääressä pimeään tuijottaen ja odottaen - kunnes aamuyön tunteina pystyin nukkumaan.

Vasta elokuussa kuulimme, että keväällä oli löydetty ja haudattu hukkunut koira, noin viisi kilometriä meiltä merelle päin, pieneen saareen... Kävin juttelemassa koiran haudanneen miehen kanssa ja sain jonkinlaisen rauhan. Nyt ainakin tiesin...

Ainahan Janni köpötteli irrallaan, eikä koskaan lähtenyt minnekään, eikä mennyt jokeen... Miksi silloin? Miksi päästin yksin ulos? Miksi lähdin? Kysymyksiä, joihin ei ole vastausta..

***

Janni syntyi huhtikuussa 1995 metsään. Erään mummon koira teki sinne pennut, naapurit löysivät pesueen ja huolehtivat siitä sekä emosta. Pennut kasvoivat ja ihmiset hakivat niitä itselleen. Kun kesäkuun alussa jäljellä oli enää kaksi pentua, eräs perhe otti ne hoiviinsa ja alkoi hankkia niille kodit. He soittivat meillekin. Koska olen se henkilö perheessämme, joka tahtoo ottaa kaikki maailman eläimet ja olen toisinaan saanut tästä ominaisuudesta kärsiä, päätin sillä kertaa olla ovela ja annoin puhelimen Miehelle. Kuuntelin keskustelua nurkan takana, ja kun se oli edennyt siihen vaiheeseen, että Mies sanoi "...voisihan sitä...", harppasin esiin ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi koiranpennun hakijaksi!

Niin minä, vannoutunut afgaani-ihminen, hain nuoremman Pojan kanssa pienen harmahtavan ruskean, pystykorvaisen ja kippurahäntäisen karvapallon meille! Ja kaikki olivat ihastuksesta ymmyrkäisiä!! Olin pyhästi luvannut Miehelle, että uusi tulokas on ulkona asuva pihakoira, niin kuin maalla perinteisesti on ollut... Niin oli meilläkin yhden yön ajan. JP vietti sen lasten leikkimökissä ja minä kävin kolme kertaa sitä siellä katsomassa ja lämmintä maitoa viemässä... Sitten lopetin moisen pelleilyn ja uusi perheenjäsen liittyi laumaan ja muutti sisätiloihin!

Oletin, että Janni Petterssonista kasvaa noin 70cm korkea ja harmaa... mutta siitä tulikin 45cm ja punaruskea.. ja täydellisen valloittava persoona! Itsenäinen ja itsepäinen, ovela ja hellyttävä! Jossakin vaiheessa kylän miehet kävivät "toteamassa", että JP on ketun jälkeläinen... katsoivat toisiinsa ja nyökyttelivät päätään... me yritimme olla nauramatta ääneen.. niin varmaan kyseinen "epäiltykin"..

Lenkkeily JP:n kanssa ei onnistunut koskaan, metsästä ja pelloilta se häipyi tilaisuuden tullen suorinta tietä naapurin terrierin luo haastamaan riitaa. Tiellä hihnalenkillä vauhtia riitti niin kauan, kun mentiin kotoa poispäin. Takaisin tullessa meinasi taluttajalla usko loppua, sillä aina kahden askeleen jälkeen istuttiin ja tarkkailtiin maisemia... Toisinaan soitin meille autokyydin, kun aloin kangistua kylmästä tai nääntyä nälkään...

Kun Neiti Karvapää tuli taloon, alkoi JP huvitella opettamalla tälle kaikenlaisia uusia ja ennen näkemättömiä juttuja... Yhdessä paineltiin kilometrin matka jokivartta pitkin mummolaan herkkuja syömään, vaikka JP ei koskaan ollut sinne yksin mennyt! Mummolasta sitten soitettiin ja parivaljakko käytiin hakemassa autolla kotiin. Kun Neiti kasvoi ja viisastui, se viiletti yksin samaa reittiä takaisin Äidin luo, mutta JP odotteli autokyytiä. Tätä kesti niin kauan, kuin nuori hömelö Neiti seurasi mukana, ei Jannikaan sitten yksin viitsinyt...

Myyräjahti oli paljon hauskempaa, kun Neiti suurine koipineen oli kaverina. JP aloitti ja Neiti jatkoi... Multa lensi ja kuoppaa syntyi! Ja yleensä aina väärään paikkaan! Ja kukahan sai moitteet, eipä ainakaan JP, kun ei se "mitään tehnytkään"...

Molemmat saivat silloin tällöin herkkupalaksi siankorvan tms. Neiti hotkaisi omansa valon nopeudella ja JP alkoi vasta sen jälkeen nautiskella omastaan...

Mister Duracellin tulo toi vipinää Petterssonin elämään, olihan tämä herra mahdollinen tuleva sulhasmies! Eikä Mister peitellyt ihastumistaan vanhempaan ladyyn!

Kun lähdin lenkille Neidin ja Misterin kanssa, JP ei suvainnut kulkea moisen porukan mukana. Aina se kuitenkin lopulta ilmestyi paikalle! Sitten kun huomasi tulleensa nähdyksi, kääntyi nopeasti toiseen suuntaan, Hän kun ei siis missään nimessä meidän mukana ollut...

Kuvatuksi tulemisesta JP ei tykännyt yhtään, se lähti heti köpöttelemään jonnekin, kun huomasi olevansa kameran tähtäimessä. Yleensä kuvaan jäikin vain takamus...

Iän myötä JP alkoi lihoa dieettiruuasta huolimatta, eläinlääkärillä tutkittiin syytä siihen. Etsittiin diabetesta, cushingin tautia ym. Mitään ei löytynyt, ehkä JP:llä oli vain salainen herkuttelupaikka..?

Lukemattomia ihania muistoja Janni Pettersson meille jätti. Uskon, että jostakin se katselee touhujamme tänäkin päivänä ilkikurinen ilme pienissä nappisilmissään...


***


suru on kuin hiekanjyvä sydämessä

aika hioo siitä helmen

muiston, joka kulkee aina mukana


***


sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Toipilaana... vieläkin

Tämä puolikuntoisena raahustaminen alkaa jo viedä viimeisetkin hermonriekaleet... Luoja sentään, karjuin kissalle yhtenä päivänä!! Alkaa näköjään vaikuttaa aivoihin! Köpöttelen ulkona pieniä lenkkejä ja sisällä alakerrasta yläkertaan ja takaisin. Mitään muuta ei sitten oikein tapahdukaan!!

Pitäisi siivota ja pitäisi tehdä kaikkea muutakin, mutta kun ei jaksa... Välillä on pakko istua ja lepuuttaa koipia, kun ovat vielä hemmetin kipeät.

Eilen kömmin autoon ja päästelin kaupunkiin, jotta unohtaisin olevani sairas. En löytänyt oikein mitään mukavaa. Pieni liike, jossa olen kauan sitten käynyt, tuotti hienoisen pettymyksen... Nettikauppojen ihanat tarjonnat ovat nostaneet riman niin korkealle, että enää ei voi tyytyä vaihtoehtoihin. Pari lahjaa sain kuitenkin hankittua ja äidin kanssa juotiin kuppilassa kahvit/teet.

Illalla oli erään firman pikkujoulut ja muu porukka meni sinne, itse olin ilmoittautunut jo pari viikkoa sitten poissa-olevaksi. Perhe ehti lähteä pippaloihin ennen kuin palasin kaupunkireissulta. Minä sitten yritin nauttia yksityisestä koti-illasta ja katsoa digiboxille tallennettua elokuvaa, mutta yllätys! yllätys! nukahdinkin sohvalleni.

Toiset olivat yrittäneet soittaa useita kertoja (puhelin takin taskussa..) ja kuvitelleet jo minun makaavan ojan pohjalla wokkipannuineni (huonot renkaat edelleen, en ole vieläkään saanut uusittua..). Veli oli hälytetty myös, onneksi ei kuitenkaan äitiä, silloin olisivat jo isommat voimat lähteneet liikkeelle... Siinä sitten soiteltiin puolin ja toisin, kun havahduin tähän maailmaan.



torstai 11. joulukuuta 2008

Elämä voittaa

Johan oli sairaus! Ei nuhaa ei yskää, aamulla kuumetta, päivällä alilämpöä, nilkat ja ranteet turvoksissa ja kipeinä ja päätä särki yleensä joka päivä... En kyllä toivoisi tällaista tautia kenellekään! Oli todella turhauttavaa makoilla päivästä toiseen, mutta pääasia lienee, että tästä nyt kuitenkin toipuu! Elefantinjalat muistuttavat jo kovasti omia tuttuja räpylöitä ja kädetkin taipuvat jotain tekemään. Ja tekemistä näyttää löytyvän!

Viikon kuluttua on tentti ja kaikenlaisia kirjallisia tehtäviä pitäisi saada ennen vuoden loppua valmiiksi. Haaveet pienistä tuunauksista ennen joulua taitavat jäädä tulevaisuuteen, kunhan edes jotain jouluista saisi aikaiseksi.

Ulkona on kamalan hämärää koko ajan, vaikka maa on valkoisena lumesta! Talveen on alkanut taas tottua ja tuntuu jopa ihan mukavalta ja jouluiselta... Tosin heti joulun mentyä alan kyllä odottaa kevättä!




maanantai 1. joulukuuta 2008

Sairaana

Tällä hetkellä epäreilua elämässä on, etten ole kunnossa! Pientä kuumetta, alilämpöä, nivelet kipeät ja turvonneet... ja se alkoi jo yli viikko sitten. Sinnittelin melkein viikon ja ihmettelin, mikä on kun veto loppuu.. Viime lauantaina sain raahattua itseni tohtorille; viruksen aiheuttamaa, on liikkeellä... tulehduskipulääkettä... Voihan pakana! Tässä olen sitten lojunut sängyn pohjalla jo - eikö siitä ole kuin pari päivää..?? Se kyllä tuntuu ikuisuudelta!

Olen lipittänyt tyrnimehua ja viinimarjamehua ja auringonhattu-uutetta ja jyrsinyt valkosipulia ja tehnyt ruotsintipoista (äidin poppakonsti) kääreitä raajoihini... Voisin vaikka seistä päälläni, kunhan se auttaisi paranemiseen - ja jos jaksaisin! Villakoirat juoksevat pitkin nurkkia, tiskivuoret kurkottelevat jo ikkunoista ulos, itse taidan kohta homehtua pedin pohjalle, neiti Karvapää on epätoivoisen näköinen, eikä tahdo lähteä Tytön mukaan lenkille... työhuonetta en uskalla edes ajatella... Maailma ei kertakaikkiaan pyöri ilman minua!! Niin korvaamaton näytän olevan ;) ..se vähän lohduttaa tässä pysähtyneessä olotilassa...

Pysykää terveinä!


Kuva tammikuu 2006, tällä hetkellä ei ole paljon lunta;