Uusi perheenjäsen

Kuvaa tulokkaasta ei meinannut saada millään..

Kunnes viimein olin tarpeeksi nopea;

Hän on siis Pikkuneiti Päivänsäde! : ) Kauan kaivattu ja odotettu! Vaikkakaan ei Neiti Karvapään mielestä! Tämä on ilmaissut täysin selvästi, että ilmankin tässä olisi pärjätty vallan mainiosti. Mister Duracell on Tytön koira ja ei suhtaudu asiaan yhtä tunteella, kunhan vain vähän murahtelee.

Karvapään mielipide oli jotenkin ennalta arvattavissa ja sen vuoksi asensin pirtin ja keittiön välisiin ovettomiin oviaukkoihin portit. Ensimmäisen viikon Karvapää murisi hurjasti heti kun Päiväsäde ilmaantui näköpiiriin ja etenkin silloin, jos minä olin Päivänsäteen kanssa samalla puolen porttia. Pitipä ihan norkoilla portin läheisyydessä, josko jotain liikettä toisella puolen näkyisi.. Jos taas olin Karvapään puolella, ulvoi toinen surkeasti portin takana. Olo oli kuin viidakossa, leijonan ja kojootin kanssa. Mietin jo, että tätäkö koko loppuelämäni on. Viimein uskaltauduin avaamaan toisen portin. Laitoin Karvapäälle pannan kaulaan ja vartioin kärppänä vieressä, kun nämä tekivät tuttavuutta.Valkoinen vaahto pursusi Karvapään suusta, kun se mulkoili toista ja murahteli pelottavalla äänellä. Ulkona tämä riuhtoi hihnassa ja yritti säntäillä iloisesti ympäriinsä juoksentelevan Päivänsäteen suuntaan. Hirvitti ajatellakin, mitä olisi tapahtunut, jos molemmat olisivat olleet irti!

Vaikka tilanne ei näyttänyt alkuunsa mitenkään lupaavalle, on se siitä kuitenkin rauhoittunut. Välillä on jopa hiljaista, kun molemmat nukkuvat tai Päivänsäde puuhailee omiaan. Heti jos yritän touhuta jotain Päivänsäteen kanssa, ilmaantuu äreä Neiti Karvapää paikalle ja alkaa murahdella tai haukkua. Jos kiellän Päivänsädettä jostakin, on Karvapää varmasti samaa mieltä..

Kummasti sitä ihmisen pinna venyy katkeamatta, vaikka noin miljardi kertaa päivän aikana toistaa; "ei hauku", "hiljaa", "ei hyökkää", "hiljaa", "HILJAA!".. Sairastuin tässä vielä vuosisadan flunssaan ja ääni meni täysin, vain pientä pihinää kuului. Karjumiset loppuivat siihen paikkaan ja alkoi hurja suhina; "shhh", "sshhhh", "SSSHHH!". Ihmeen tehokasta sekin kyllä oli, etenkin ilmeillä ja elekielellä tehostettuna.

Tässä on tullut todettua kuinka terävät hampaat pienellä koiranpennulla on, kuinka korkealle se yltää ja kuinka kekseliäs se on. Kukat on nostettu katon rajaan, johdot ja kengät piilotettu, talouspaperirullia ja pesuainepulloja on säännöllisin välimatkoin ympäri huushollia. En kyllä muista yhtään, että Karvapään pentuaikana tällaista olisi ollut. Se oli superkiltti ja hyvin rauhallinen. Kaikki tarpeensakin se taisi tehdä ulos...

Nyt olen myös joutunut piilottamaan kaikki ehyet vaatteeni. Todennäköisesti pidän ensi kesään saakka yksiä ja samoja vaatteita, tai ainakin niin kauan kun niistä on jotain jäljellä. Pienet terävät hampaat tarttuvat salamana lahkeesta tai hihasta, vaikka tässä kuinka yrittää kouluttaa. Eräänä päivänä luuttusin pirtin lattiaa, kun Päivänsäde ryntäsi paikalle, sieppasi luutun ja säntäsi luutu hampaissa samaa vauhtia tiehensä. Siinä sitä kierrettiin peräkanaa pirtin sohvaa ja välillä ryömittiin pöydän alla. Nauruksihan homma lopulta meni, mitenpä muuten tässä jaksaisikaan.. ; D

Tunnustus ja kuulumisia

Sain Birch Hill's Farmin -N- :ltä tunnustuksen, joka teki minut erittäin iloiseksi. Etenkin kun en ole päivittänyt blogiani pitkään aikaan. Jospa tästä taas kipinä syttyisi.. Isot kiitokset tunnustuksesta -N- :lle!!! :) Valitettavasti myös minun blogien seuraamiseni ovat olleet nollassa, joten en voi tätä nyt kenellekään jakaa.. Olen tosi pahoillani siitä! Jos ja kun ehdin enemmän bloggailemaan, laitan tunnustuksen eteenpäin.

Runsaista sateista huolimatta on kesän ja syksyn aikana silloin tällöin myös paistanut aurinko. Kolmatta nurmisatoakin saatiin tehtyä ja viljat on kohta puitu. Hermoja on kyllä kysytty! Kun kesä oli aika kurja, tässä jotenkin odotti, että syksy olisi lämmin ja aurinkoinen. Mutta vettä on riittänyt edelleen ja ensi viikolle on kuulemma luvattu yöpakkasia. Toivottavasti ei kuitenkaan..

Kahtena edellisenä kesänä pihan hoito jäi aika vähälle ja tänä kesänä olen sitten saanut raivata melkoisia pusikoita. Maaperä on ilmeisen ravinteikas, sillä koiranputki ja nokkonen olivat vallanneet muutaman alueen lähes kokonaan. Puutarhalta tuli hankittua taas uusia pensaita ja melkein kaikki on jopa istutettu. Aika tuntuu kuluvan yhtä lujaa kuin aina ennenkin, toiveissa on kuitenkin saada loputkin ostokset maahan ennen pakkasia.

Vaikka jonkin ison urakan saa pois päiväjärjestyksestä, näyttää uusia ilmestyvän tilalle. Oma syy tietysti, kun pitää kaikenlaista puuhaa elämäänsä hankkia ; ) Tänä syksynä aloitin kauan haaveilemani ranskan kielikurssin! Je suis Jantiina.. siitä se lähtee ; )

Tänä kesänä porraspielessä tuoksuivat verbenat;

..ja iki-ihanat pionit;

Eräänä päivänä yllätin pienet sisiliskonpoikaset palvomassa aurinkoa;

Osmankäämistä tulee aina lapsuus mieleen. Niitä kasvoi sukulaispapan talon takana, eikä niitä saanut ikinä poimia;

Vanha ruostunut rautaesine metsässä - siinä on jotain kaunista;

Tämän syksyn omenasato oli hyvin runsas;

Ystävän mökillä kesä- ja syyskukat sulassa sovussa;

Kesää kohden

Miltei kaikki talven lumet ovat sulaneet ja joen jäätkin lähtivät viime viikolla merta kohden. Elämä näyttää huomattavasti valoisammalta, kun aurinko paistaa ja linnut laulavat J ..siitäkin huolimatta, että viimeksi kulunut kuukausi on ollut todella rankkaa aikaa. Emot ovat poikineet yötä päivää ja tukihakemusten saloihin on tullut taas perehdyttyä oikein urakalla.

Tämä kevät on ollut poikkeuksellinen, sillä yli puolet emoista on poikinut vajaan viiden viikon aikana! Tätä menoa voisi kuvitella, että homma olisi kuukauden kuluttua ohi. Siitossonneja oli viime kesänä yksi enemmän ja ne otettiin emojen parista normaalia aikaisemmin pois. Tiineystarkastus tehtiin tällä kertaa vain hiehoille, ja talvella huomattiin, että pari vanhempaa mammaa on jäänyt ”tyhjäksi”. Ne ovat nyt saaneet viettää ”vuorotteluvapaata” tämän kauden. Poikimiset ovat sujuneet pääosin ongelmitta, muutamaa on joutunut auttamaan ja joku vasikka on menetetty – siitä huolimatta, että kaikki ovat tehneet kaikkensa…

Eräänä yönä menin tarkastuskäynnille ja huomasin, että hieho on poikimassa. Huomasin myös, että poikiminen ei onnistu ilman apua; vasikan toinen etujalka oli jäänyt jälkeen ja hieho oli sen näköinen, että oli jo jonkin aikaa yrittänyt. Hain poikimaketjut ja työn ja tuskan jälkeen sain ketjunpään toisen jalan ympärille ja jalkaa vedettyä vähän esille. Seuraavaksi piti hälyyttää Poika kaveriksi, sillä vasikka vaikutti olevan todella lujassa.. Aina kun hieho työnsi, vedimme mekin kaikin voimin ja lopulta vasikka saatiin maailmaan. Siinä vaiheessa olimme puolikuolleita – kaikki neljä… Vasikan selviäminen näytti aluksi epävarmalta, mutta lopulta alkoi elämä voittaa ja se nosteli päätään. Myös emo nousi ylös ja alkoi hoitaa jälkeläistään. Vein tuoreelle äidille vettä, kiertelin vielä kaikki karsinat läpi ja lähdin nukkumaan. Aamulla emo makasi hengettömän vasikkansa päällä…  Silloin tuntui, että ei jaksa ymmärtää elämän tarkoitusta, miten epäreilua se joskus voi olla… On kyllä todella harvinaista, että emo menee makaamaan vasikkansa päälle, mutta tällaista on tapahtunut joskus ennenkin. Ja kaikenlaista muutakin tässä parinkymmenen vuoden aikana... Ja näihin ikäviin asioihin ei totu ikinä, joka kerta tuntuu, että maailma romahtaa..

Onneksi tarhoissa kuitenkin vilistää toinen toistaan suloisempia vasikoita; mustia, ruskeita ja vaaleita! Hiehot tekevät anguksen jälkeläisiä ja vanhemmat mammat joko simmentalin tai charolaisen. Pienten ja äitien touhuja ei koskaan väsy katsomaan J Tänä vuonna vasikoiden nimet alkavat J-kirjaimella, Tyttö on nyt toiminut nimenantajana. Muutaman nimen kohdalla on kyllä jonkinasteista erimielisyyttä ollut, mutta onhan tuo sopu kuitenkin säilynyt ; )

Jugi

Jeanne

Jeanne ja Jelene

Juice

Juicen emo ei aluksi halunnut alkaa hoitaa vasikkaansa, mutta pieni sinnikäs sissi ei antanut periksi ja pulloruokinnasta huolimatta aina vaan yritti syömään. Lopulta emon äidinvaistot heräsivät. Kukapa tällaista nappisilmää nyt voisi vastustaa… ; )

Muuttolintuja näyttää olevan tänä keväänä enemmän kuin koskaan ennen – tai sitten niihin on vain tullut kiinnitettyä enemmän huomiota. Joutsenia on ollut jo tosi kauan, ensimmäisen patsastelivat pellolla, kun lumi vielä peitti kaiken. Ihmetytti suuresti, että mistä poloiset löytävät ruokaa? Sitten ilmestyivät hanhet ja kurjet. Viime viikon maanantaina kuulin ensimmäisen kuovin huudon. Se ääni on aina yhtä sykähdyttävä – kesä tulee ihan varmasti!

Aurinkoista helmikuuta

Lauhasta alkutalvesta olisi pitänyt älytä olla ihan onnellinen, eikä valittaa pikkupakkasista.. Muutaman viikon takainen kylmyys miltei jäädytti kaiken. Pihatolla vesikuppien sulatus oli jokapäiväistä puuhaa ja tarhojen puhdistaminen tosi työlästä. Ei myöskään voinut olla ajattelematta eläimiä, jotka joutuvat olemaan koko ajan kylmässä. Kyllähän ne siihen tietysti jotenkin tottuvat, pysyvät lämpimänä syömällä tavallista enemmän ja makoilemalla vierekkäin. Nyt kun pakkanen hellitti, alkoi tietysti sataa lunta, mikä sekin tuo aina omat ongelmansa ja ainakin lisää työtä. Onneksi talvi on ohimenevä ilmiö ja seuraavaksi koittaa kevät! Aurinko paistaa jo nyt todella kirkkaasti : )

Satuin näkemään televisiosta pätkän ohjelmaa, jossa kerrottiin Etelänavalla sijaitsevasta Amundsen-Scottin tutkimusasemasta. Kun meillä on talvi, Etelänavalla on kesä ja pakkasta keskimäärin 25 astetta!! Aurinko laskee maaliskuussa ja on täydellisen poissa noin puoli vuotta! Se on talvea ja pakkasta voi olla jopa yli 60 astetta! Luoja paratkoon mikä paikka!! Tuskin tuolla mitään muuta elämää onkaan kuin se tutkimusasema. Se mitä ne siellä sitten tutkivat jäi kyllä näkemättä, ei riittänyt mielenkiinto koko ohjelman katsomiseen.

Navetalla vietetään tänään syntymäpäivää; vanhin mamma Johanna täyttää 17 vuotta ja saa kovasti rapsutuksia : ) Viime keväänä oli ajatus päästää mamma jo eläkkeelle, tämä laitettiin porukkaan, jossa ei ollut sonnia ollenkaan. Kaikki muut samassa porukassa olivat syksyllä lähdössä vehreämmille laitumille – kuka miksikin… Mutta jossakin vaiheessa porukka päätti lopettaa moisen pelleilyn, särki aidat ja liittyi naapurilaumaan, missä sonniherrakin oleili. Että se siitäkin yrityksestä… 

Johanna on tehnyt enimmäkseen poikia, mutta kaikeksi onneksi viisi tytärtä on jatkamassa sukua. Ne kaikki ovat äitinsä tavoin kilttejä ja rauhallisia J Muutama vuosi sitten Johannan toinen silmä sokeutui. Eräänä päivänä siitä vain valui jotain nestettä. Silmää hoidettiin, mutta näköä ei voitu kuitenkaan pelastaa. Jo kauan sitten on päätetty, että vanharouva ei ikinä teurasautoon kävele. Kun aika tulee, tämä pääsee kotikontujen multiin – sanoo Suomen laki tai EU mitä hyvänsä! Toivottavasti siihen kuluu kuitenkin vielä monta vuotta!

Talvea

Niin se sitten taas tuli..

.. talvi nimittäin.. hrrr.. Joka vuosi se tuntuu yhtä ankealta, lohduttomalta ja loputtomalta.. Silmänkantamattomiin kaiken peittävää, hyytävän valkoista lunta. Jähmettynyt luonto ja miltei sammunut, hailakan keltainen auringonvalo, silloin kun se utuisen hämärän keskeltä suvaitsee hetken näyttäytyä… Pimeää, pimeää ja pimeää… vieläkin, vaikka aurinko on nyt tammikuussa näyttäytynyt hieman enemmän kuin ennen joulua. En koskaan ole ollut talvi-ihminen! Kaipaan kesän (= elämän) ääniä, vehreää luontoa, hehkuvan lämmintä aurinkoa, joka saa sielun laulamaan…

Jotenkin tästä on taas vain selvittävä kevääseen. Kyllähän sitä autoon ja autosta sisälle juoksee miten hyvänsä pukeutuneena. Mutta kun siellä ulkona on pakko oleillakin, ainakin ulkoiluttamassa tällaista ”säänkestävää maatilan yleiskoiraa”, jota eivät kintaan kokoiset lumihiutaleet tai nurkissa paukkuva pakkanen pysäytä. Silloinhan tämä vasta oikein elementissään on! Olisin tietysti voinut valita kumppanikseni pikku-Fifin, joka nyrpistäisi nenäänsä oven raosta tulvivalle kylmälle ilmavirralle ja painelisi sohvan nurkkaan, vällyjen sekaan uinumaan. Mutta tässä ollaan ja ulos mennään, oli talvi eli ei… Ja sitä paitsi, mitäpä sitä ei parhaan kaverin edestä kärsisi! J

Neulepuserot, villahuivit, pipot, tumput ja villasukat on siis jälleen kaivettu esille ja jotain uuttakin hankittu. Varpaat ovat aina olleet heikoin lenkki, jos muuten jotenkuten tarkenee, alkavat ne sinertää jo menomatkalla. Kaihoten katsoin Uggin popoja, jotka olivat kyllä aika hurjan ihanat (..ja aika hurjan kalliit..). Nykyiset Suomen talvet ovat välillä tosi loskaisia, joten eivät ne taitaisi kauan tämän näköisinä säilyä;

  

Haaveeksi siis jäivät.. ja hankin sisältä lampaanvillaiset, päältä vedenpitävät, järkevät jalkineet. Hankin myös takin, jossa päällimmäisenä oleva kangas on vettähylkivää ekopuuvillakambrikkia, sisällä silkkiä ja puuvillaa. Se on uskomattoman lämmin, hyvin tuulta pitävä ja ihan hyvän näköinenkin. Näiden avulla tässä pitäisi selvitä sulana nämä muutamat kylmät kuukaudet! J

Remontti on edelleen vaiheessa ja joulukin meni täysin kaaoksen keskellä. Tapetit ovat nyt kuitenkin seinässä ja suurin osa pirtin huonekaluista puskettu paikoilleen, mutta paneeleiden maali on vieläkin valitsematta. Kun koko ajan on pimeää, ei sävyistä saa selkeää kuvaa. Yhtenä päivänä yksi näyttää sopivalta, toisena toinen… tai sitten mikään ei näytä miltään... Tämä on taas sitä kikkailua, mitä toisinaan tulee harrastettua loputtomiin. Luulen, että kun viimein vedän maalin seinään, en sitä sen koommin erityisesti tarkkaile.

Ja yksi ongelma on myös ilmennyt – uusia sisustusideoita suorastaan pursuilee ilmoille. Yritän nyt vain hirveästi hillitä niiden toteuttamisen aloittamista. Kun kaikenlaista on niin kesken… ; )

Uuni

Johan on synkeää! Aamulla voi lähteä kunnolla ulos vasta yhdeksän maissa ja iltapäivällä neljän aikaan on jo säkkipimeää.. Eikä siinä välissäkään kovin valoisalta näytä. Jokaisen ulkoilulenkin jälkeen saa pestä puoli koiraa kurasta ja ravasta, ja siitä huolimatta lattioita pitää imuroida ja luututa koko ajan. Alan jo melkein toivoa lunta ja pakkasta ;)

Pirtin remontti on edelleen kesken. Olen yrittänyt löytää sopivan sävyisen maalin paneeleihin, kun eivät nykyisellään natsaa ollenkaan uusien tapettien kanssa. Pienistä mallilappusista ei paljoa apua ole, eli maalipurkkeja kertyy taas kaappiin.. Ja saadapa sitten selvää eri sävyjen vivahteista tässä pimeydessä! Tapettikaan ei ole vielä seinässä, sillä matkaan tuli yllättäviä mutkia.

Muutama viikko sitten nuohooja ilmoitti, että pirtin uunia ei sitten enää lämmitetä! En tosin koskaan mikään himolämmittäjä ole ollutkaan… jonkin verran asiaan on vaikuttanut se, että uuni on ollut jo vuosia todella hankala sytytettävä. Alaluukussa on saanut polttaa paperia säkkitolkulla ja sittenkään ei ole ollut takeita siitä, että savut menevät oikeaan suuntaan. Muutama kerta talvessa on kuitenkin uunin kanssa tullut tuusattua. Paukkupakkasilla kylmä uuni huoneen nurkassa alkaa tuntua tosi kylmältä. Joulukinkku on myös, paria viime joulua lukuun ottamatta, paistettu aina perinteisesti leivinuunissa. Tuohan se aattoaamuun oman jännityksensä, kun vetää kypsän kinkun uunista ja miettii, että mihin kinkun rasva yrittää tällä kertaa valahtaa.. uunin pohjalle – lattialle – vai omille kintuille.. kun paistopussi on tietysti mennyt rikki.

Nyt siis nuohooja arveli, että koko uuni on purettava, koska halkeamia oli alas saakka. Olin tietysti itsekin ne huomannut. Kun alaluukussa poltti paperia, liekit loimottivat iloisesti kyljestä. Ne pysyivät kuitenkin sisäpuolella, eivätkä aiheuttaneet palovaaraa. Kun muurari tuli katsomaan tilannetta, hän totesi, että uunin saa ihan hyvin korjattuakin. Ei onneksi tarvinnut alkaa jättiurakkaa siivoineen ja sotkuineen! :) Uunin ympärille piti kuitenkin rakentaa pressuteltta, joka jatkui ulos saakka. Kaksi miestä purki ja muurasi pitkän päivän ja uunista tuli melkein kuin uusi. 40-luvulla rakennettuun uuniin on käytetty aika paljon rautaa, mikä oli aiheuttanut halkeamia. Rautoja ei voinut poistaa, mutta niiden päälle laitettiin palovillaa, jotta raudan kuumuus ei halkaise saumoja enää. Sitä en ymmärrä, että miksi halkeamat olivat suurentuneet viime vuosina.. raudat ovat olleet aina olemassa. Uunin ulkonäkö muuttui hieman, mm. sen yläpuolella ollut vanha tuuletusaukko muurattiin umpeen.

 

 

Pari päivää muuraukset saivat kuivua ja sitten lämmitin sitä tavallista enemmän. Vielä ilmestyi muutama pieni halkeama, joihin työnsin nauloja ja sinkilöitä, jotteivät raot menneet uunin jäähtyessä umpeen. Muurari kävi korjaamassa nämäkin halkeamat ja veti antiikkilaastin pintaan. Vanha röpelöinen pinta muuttui sileäksi, jossa myös näkyy hienosti kädentyön jälki ;)

Vaiheessa;

 

 

Maalasin uudistuneen uunin valkoisella Siroplastilla –  ainoa maali, joka ei kellastu kuumuuden vaikutuksesta (ja on halpa!). Ehkä uunia tulee nyt lämmitettyä useammin, sillä se toimiikin tosi hyvin! Niin, ja paperia ei sitten saa polttaa alaluukussa, sinne pitää laittaa kuumailmapuhallin tms. puhaltamaan varttitunniksi ennen lämmitystä, näin valaisi muurari! Sitten vielä ne tapetit ja paneelit tässä toivottavasti ennen joulua…